Teksti vuodelta 2014. Etsin tämän, koska pidin eilen (28.11.2019) ihanalle yleisölle esitelmäni, jota olin miettinyt yli 10 vuotta ja joka juuri nyt sattui sopimaan koulun tyylihistoriakurssiin. Tulostan tämänkin tekstin vielä muiden (sivuja esitelmässäni n. 70, kesto 55 minuuttia) joukkoon omaan tyylihistoriakansiooni.
Työpaikkani Kolster Oy Ab:n perustamisesta on kulunut 140 vuotta. Kirjoitin alla olevan ajankuvan firman henkilöstölehteen. Kuvat on löydetty netistä Google-haulla, en omista niiden tekijänoikeuksia.
Teksti (c) Tiina Jääskeläinen-Alasaari
Suuriruhtinaskunnan
pääkaupunki Helsinki nautti auringosta ja lisääntyvästä lämmöstä. Kevät tuntui
olevan toivoa täynnä. Kaivopuistossa insinööri Rudolf Kolster kutsui työntekijänsä saman pöydän ääreen syömään
aamiaista. Uusia asiakkaita oli tullut mukavasti sen jälkeen, kun insinööri
Kolster oli menestyksellisesti hoitanut englantilaisten herrasmiesten George Sinclairin ja John Nicolin allekirjoittamalla valtakirjalla
heidän keksintöasiaansa. Insinööri Kolster oli jättänyt puukuidun käsittelyä
paperinvalmistuksessa koskevan hakemuksen manufaktuurijohtokunnalle, ja
patentti oli myönnetty muutamia viikkoja sitten.
Tekniikan
uudet innovaatiot avasivat mahdollisuuksia, joista oli vain unelmoitu.
Monenlaiset uudet yhteiskunnalliset näkemykset saivat sijaa.
Kansallismielisyyskin nosti päätään samalla kun maailma pieneni ja välimatkat
lyhenivät. Junat kulkivat. Tehtaat tuottivat aivan uudenlaisella nopeudella
tavaroita, joita voi hankkia, vaikkei niin järin varakas olisi ollutkaan.
Mahdollisuuksien ja muutosten tuulet toivat jännittävää väreilyä pienen
pohjoisen kaupungin ylle. Nälkävuodet
olivat enää muisto vajaan kymmenen vuoden takaa. Helsinki oli kansainvälinen kaupunki,
jossa talous- ja kulttuurielämä kukoistivat. Ihmiset kulkivat tyylikkäinä
muodinmukaisissa asuissaan, kävivät kahviloissa, konserteissa ja ottivat
innokkaina käyttöön uusimmat teollisuuden keksinnöt. Katseet oli suunnattu kohti tulevaisuutta.
Toisaalta juuri tänään kevään heleyteen liittyi myös surun vivahteita. Helsinkiläisten arvostama hotelli- ja ravintolayrittäjä Louis Kleineh oli kuollut. Esplanadin suositun ravintola Kappelin ravintolaoikeudet Kleineh oli saanut 1867. Rappeutumaan päässyt rakennus kunnostettiin ja vuokrattiin Kleinehille, joka tarjosi siitä korkeimman vuokarasumman, 8000 markkaa. Tarkoituksena oli, että Kappelissa harjoitettaisiin ainoastaan konditoriatoimintaa, mutta Kleineh ei piitannut ehdoista lainkaan, vaan siirtyi harjoittamaan täydellistä ravintolatoimintaa. Paikka kohosi uuteen kukoistukseen. Nyt kun hän oli kuollut, leski harkitsi jatkavansa miehensä työtä.
Herroja menossa business-tapaamiseen 1874
Esplanadin
puistossa leppeä kevättuuli lennätti odottamatta virttyneen lehtileikkeen,
josta satunnainen herrasmiesohikulkija saattoi lukea tammikuisen kirjoituksen:
”Folkwännen 21.1.1874 n:o 3; Järnwägar,
järnwägar och åter järnwägar! Hwad hör man numera oftare omtalas? Men wi
lefwa ju också i ångans och framåtskridandets tidehwarf. Järnwägar är tidens
lösen, och därför will också korrespondenten nu kasta sig öfwer järnwägarna.”
– Rautatie, toden totta, herrasmies mietti. Siinäpä vasta oivallinen kulkuväline. Maailma kutistui aivan silmissä. Maantiet, kanavat ja tuo uusi innovaatio, rautatie, tekivät mahdolliseksi ihmisten ja tavaroiden kulkemisen aivan ennennäkemättömällä vauhdilla. Se oli kerrassaan sävähdyttävää.
– Rautatie, toden totta, herrasmies mietti. Siinäpä vasta oivallinen kulkuväline. Maailma kutistui aivan silmissä. Maantiet, kanavat ja tuo uusi innovaatio, rautatie, tekivät mahdolliseksi ihmisten ja tavaroiden kulkemisen aivan ennennäkemättömällä vauhdilla. Se oli kerrassaan sävähdyttävää.
Siirrettyään
lehdenrepaleen pois puistoa rumentamasta satunnainen herrasmiesohikulkija
istahti puiston penkille vastapäätä Kappelia. Vastajauhetun kahvin tuoksu
leijaili hänen nenäänsä. Kauempaa kuului lokkien ääniä ja torikaupan hälinää.
Muutamat hevosrattaat ratisivat ja kaviot kopsahtelivat tien kiveyksellä.
Herrasmies levitti mukanaan kantamansa päivän sanomalehden ja alkoi lukea
viimeisintä uutistarjontaa.
Uutisaviisin Kansainvälisiä
uutisia -osiossa kerrottiin monenmoisia ulkomaan uutisia. Pahamaineinen roisto
ja lainsuojaton Jesse James
joukkioineen oli ryöstänyt junan Gads Hillissä, Missourissa Amerikan
Yhdysvalloissa. Vähän väliä uutisoitiin noiden hurjimusten – Daltonin
veljesten, Billy The Kidin sekä tuon jumalattoman naisihmisen, Calamity Janen –
kolttosista. Itsekseen päätään pudistellen herrasmies jatkoi lukemistaan.
Kuuluisan tutkimusmatkailija tohtori David
Livingstonen arkku oli vastikään saapunut Southamptoniin. Vain pari päivää
myöhemmin arkku laskettaisiin haudan lepoon Westminster Abbeyssa Lontoossa.
Kotomaan
uutisina kerrottiin muun muassa, että Wiipurilaiseen Osakuntaan oli valittu uusi
kuraattori. Vaalin voitti pohjalainen dosentti, filosofian tohtori Otto Donner. Vaikka Donner oli
sanskriitin ja vertailevan kielitieteen dosentti, hän oli julkaissut
tutkimuksia myös suomalais-ugrilaisen kielitieteen alalta ja käsitellyt muun
muassa Sammon arvoitusta. Herrasmies ei oikein osannut sanoa, oliko tässä
suomen kielen tutkimuksen laajenemisessa mitään mieltä. Olihan maassa jo
venäjän, saksan ja ruotsin kielet käytössä. Mihin tarvittiin taas yhtä kieltä
lisää?
Vuoden 1873
lopulla toimintansa aloittanut Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys puolestaan
oli pannut oman laulukirjahankkeensa vireille kevättalvella 1874. Yhdistyksen
johtokunta antoi kokoelman toimittamisen Helsingin Nikolainkirkon kanttori Johan August Gottlieb Hymanderin tehtäväksi. Lehdessä
ilmoitettiin, että ensimmäinen vihko ”Sionin
kannel. Uusi kokous Hengellisiä wirsiä 1:n wihko” oli parhaillaan työn alla
ilmestyäkseen alkukesällä 1874. Sitä sai herrasväki sekä rahvas ostaa myöhemmin
ilmoitettuna ajankohtana edulliseen hintaan.
Talousuutisissa
ilmoitettiin, että muutamissa Euroopan maissa oli tehdastyöasetuksella määrätty
56-tuntinen työviikko ja kielletty lasten käyttäminen savupiippujen puhdistajina.
Herrat nimeltä Levi Strauss ja Jacob
Davis olivat saaneet Amerikassa patentin sinisille farmarihousuille, joissa
on kupariniitit. Myyntihinta kuului olevan 13,50 dollaria per tusina. Hiukan
herrasmies itsekseen ihmetteli, pitikö moisille työmiesten housuille oikein
patentti myöntää. Ennemminkin hän näki patentoinnin koneteollisuuden asiana.
Alle 10-tuntisen työpäivän hän arveli johtavan työväestön veltostumiseen.
Toisaalta valistuneena ihmisenä hän piti hyvänä, ettei lapsia enää vallan
nuorina laitettu aikuisten töihin. He olivat siihen liian heiveröisiä.
Lehdessä
kerrottiin tälläkin kertaa tieteen ja tekniikan uusista saavutuksista.
Amerikkalainen sisällissodan veteraani William
Gardner oli suunnitellut sangen nopean konetuliaseen, joka ampui moninkertaisen
määrän siihen nähden, mihin yksi mies kykeni. Satunnaisen herrasmiesohikulkijan
isä oli osallistunut Oolannin sotaan ja isoisä puolestaan rumpalipoikana Suomen
sotaan. Hän oli lapsena kuullut moninaisia tarinoita sota-ajoista ja myös
nähnyt veteraaneja sekä heidän hirvittäviä vammojaan. Niistä ajoista oli onneksi
jo aikaa. Toivoa sopii, hän ajatteli, ettei noita uusia keksintöjä enää
tarvittaisi. Enemmänkin häntä kiinnosti esimerkiksi lehdessä mainittu hieno
mikroskooppi, tehokkaan näköinen kirjoitusmasiina sekä naisille ylen
hyödyllinen kone, jolla voi ommella vaatteita nopeasti perheen tarpeisiin sekä
suorittaa pieniä korjauksia.
Kirjoitusmasiina “The
Sholes and Glidden Type-Writer” ; Ompelumasiina “Wanzer A-malli”
Kulttuuriuutiset
ulkomailta kertoivat, että Itävallassa Johann
Strauss nuoremman ooppera "Die
Fledermaus" oli saanut maailman ensi-iltansa. Ranskassa puolestaan
yhdistys nimeltään Société Anonyme
Coopérative des Artistes, Peintres, Sculpteurs, Graveurs oli huhtikuussa avannut
näyttelyn valokuvaaja Nadarin
studiossa osoitteessa Boulevard des Capuccines, Pariisi. Heti avajaisten
jälkeen 25.4.1874 julkaistiin pariisilaislehdissä Louis Leroyn kritiikki, jossa hän Claude Monet’n teokseen L’Impression
au Soleil Levant viitaten totesi, että nämä kyseiset maalauksiaan
näytteille panneet taiteilijat ovat semmoisia yhden sortin impressionisteja
koko joukko ja että heistä tuskin tullaan kuulemaan.
Claude Monet - L’Impression au Soleil Levant
Saatuaan
lehden luettua satunnainen herrasmiesohikulkija taittoi sen kainaloonsa,
tarkisti ajan taskukellostaan ja kohensi silinterinsä asentoa. Hänellä oli
sovittu tapaaminen yliopistolla eikä hän halunnut myöhästyä.
Tässä
vaiheessa sanomme hyvästit satunnaiselle herrasmiesohikulkijalle, joka johdatti
meidät vuoden 1874 keväiseen Helsinkiin. Hän kiirehti kohti Helsingin
yliopistoa, jossa olikin meneillään mielenkiintoinen tapahtuma. Muuan
yritteliäs naisihminen, Lydia Sesemann,
puolusti orgaanisen kemian alaan kuuluvaa väitöskirjaansa "Ueber Dibenzylessigsäure und eine neue
Synthese der Homotoluylsäure" ja saikin sitten 15. toukokuuta 1874 filosofian tohtorin arvon.
Väitöskirjatyön ohjaajat olivat professorit Victor
Menze (1839—1904) ja Wilhelm Weith
(1846—1881). Saavutus mainittiin eräissä alan julkaisuissa ja myös kahdessa
Suomessa ilmestyneessä sanomalehdessä.
Poliisit ja ohikulkijat taltuttavat äänestämään pyrkineen naisen (1872).
Patriarkaalisessa
Venäjän suuriruhtinaskunnassa yleinen mielipide oli, että miehen oli elätettävä
perhe. Työssäkäyvästä väestöstä naisia oli noin kolmannes – kotona tehtävä
puuhailu ei ollut naiselle työtä vaan luonnostaan lankeava tehtävä ja kutsumus.
Käsitys siitä, että naisen kuului omistautua kodille ja lapsille, oli juurtunut
tiukasti suomalaisiin. Lydia Sesemannin kaltaiset korkeasti koulutetut naiset
olivat harvinaisia poikkeuksia.
Myös muoti
heijasteli naisen asemaa enemmänkin kodin koriste-esineenä. Säätyläisyhteiskunnan
perinteinä säilyneet luokkaerot näkyivät vaatetuksessa selvästi, ja muotitietoisen
ylemmän luokan naisen tuli vaihtaa vaatteita useaan otteeseen päivän aikana
ollakseen asiallisesti puettu.
Tyylikäs kolsterinsininen iltapäiväpuku
toimistokäyttöön
Metropolitan Museum of Arts (1874)
Naisten muoti
oli juuri kokenut suuren mullistuksen. Krinoliini sai jäädä, ja tilalle tuli
uusi moderni trendi, turnyyri. Samalla korsetti alkoi tiukentua niin
äärirajoille, että sen todettiin joissakin ruumiinavauksissa jättäneen sisäelimiin,
esim. maksaan, pysyvät kylkiluista syntyneet urat. Miesten muoti alkoi yhä
enenevässä määrin suosia mustaa pukua erilaisina variaatioina. Miehet eivät
enää harrastaneet röyhelöitä tai kirkkaita värejä. Teollistuva ja koneöljyn
voittokulkuun tähtäävä maailma suosi tummia sävyjä ja vakavasti otettavaa
habitusta.
Suomen
hallitsija oli Suomen suuriruhtinas, Venäjänmaan tsaari Aleksanteri II. Hän oli Suomelle myötämielinen hallitsija. Suomi
oli 1800-luvulla todella köyhä maa. Ruokaa oli vähän ja kaupat olivat kaukana.
Kulkeminen oli vaikeaa, hidasta ja vaivalloista. Euroopan viimeinen suurin
rauhanajan katastrofi eli suuret katovuodet olivat olleet 1867 – 68. Tuolloin
nälkä ja kerjäläislaumojen mukana kulkeneet kulkutaudit surmasivat noin 200 000
asukasta. Sortovuodet ja sensuuri puolestaan olivat edessä. Vuosi 1874 kuului
siis suvantovaiheeseen, pieneen rauhalliseen ajanjaksoon mullistusten keskellä.
Aleksanteri II:n aikana maa alkoi kehittyä ja vaurastua.
Vuonna 1812 Helsinki oli korotettu suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi.
Turun palon jälkeen, etenkin 1800-luvun loppua kohti, Helsinki kasvoi nopeasti, ja siitä kehittyi moderni
eurooppalainen kaupunki. Teollisuuskaupungille tärkeät liikenneyhteydet luotiin
rakentamalla rautatiet Hämeenlinnaan 1862 ja Pietariin 1870. Asukasluku ylitti
100 000 asukkaan rajan 1900-luvun alkuun mennessä.
Turku eli
pitkään traumaattisen suuren palon ja sen aiheuttaman pääkaupunkistatuksen
menetyksen jälkeistä hiljaiseloa. Pohjoismaiden historian tuhoisimman kaupunkipalon
jälkeen uuden asemakaavan Turkuun laati Carl
Ludvig Engel. Jälleenrakennuksen jälkeen kaupunki oli arkkitehtuuriltaan
Euroopan yhtenäisimpiä kokonaisuuksia. 1870-luvulla alettiin suunnitella
rautatien rakentamista Turun ja Tampereen välille. Tampereelle alkoi
1850-luvulta lähtien kehittyä suurteollisuutta. 1800-luvulla 40 prosenttia
Suomen tehdastyöläisistä työskenteli Tampereella. Keisari teki vuonna 1874
päätöksen rautatien jatkamisesta Hämeenlinnasta Tampereelle.
Oulun
asukasluku vuonna 1870 oli noin 6900. Vuonna 1874 valmistui suurin Oulussa
rakennettu purjelaiva "Toivo". Noina aikoina laiva saattoi purjehtia
valtamerillä yhtäjaksoisesti jopa 3 – 4 vuotta ennen paluuta kotisatamaan. Vaasa
oli suurimmaksi osaksi puurakenteinen ja tiheästi rakennettu kaupunki, ja se
tuhoutui lähes kokonaan tulipalossa vuonna 1852. Uusi kaupunki rakennettiin
1862 Klemetsön niemelle 7 km vanhasta kaupungista luoteeseen. Merenranta toi
merenkulkua ajatellen kaupungille paremman aseman.
Palaamme takaisin
Helsinkiin, joka vuonna 1874 oli toiminut pääkaupunkina jo 62 vuotta. Vuonna
1808 tuli tuhosi neljänneksen silloisesta pikkukaupungista. Kuusi vuotta
myöhemmin Aleksanteri I korotti kuitenkin
Helsingin Suomen suuriruhtinaskunnan pääkaupungiksi. Helsinki oli ollut pitkään
melko vaatimaton kauppa- ja käsityöläiskaupunki sekä miesvaltainen varuskunta-
ja hallintokeskus. Se alkoi nopeasti muuttua naisvaltaiseksi
teollisuuskaupungiksi, joka houkutteli väkeä maaseudulta. Rudolf Kolsterin
aikaan rautatieyhteys Pietarin kautta Venäjälle, hyvä satama ja asema
kulutuskeskuksena loivat suotuisan perustan teollisuuden monipuolistumiselle.
Helsinki
Koneteollisuuden
nousu alkoi höyryvoiman ansiosta 1800-luvun puolivälissä. Vuosisadan
viimeisellä neljänneksellä metalliteollisuus, etenkin konepajat ja telakat,
sekä elintarvike- ja nautintoaineteollisuus, posliini- ja fajanssiteollisuus ja
graafinen teollisuus olivat tärkeimmät teollisuuden alat. Helsingin elinkeino-
ja talouselämä siirtyi uuteen kehitysvaiheeseen. Käsityöläismestarien
kaupungista tuli koko maan tärkein teollisuuskeskus. Suuriruhtinaskunnan
pääkaupunkina Helsinki oli myös valtiollisen ja sivistyksellisen elämän sydän.
Nopea kasvu muutti kaupungin kasvot: puukaupunki väistyi kivisten kerrostalojen
tieltä. Uusrenessanssityylisten kivitalojen julkisivut tekivät Helsingistä
suurkaupungin näköisen ja oloisen.
Koululaitoksen
voimakas kehitys osui vuosisadan jälkipuoliskolle. Sen yhteydessä myös suomen
kielen asema nousi esiin. Ensimmäinen koulu, jossa suomi oli opetuskielenä, oli
perustettu 1858. Vuonna 1870 näitä kouluja oli kolme ja kymmenen vuotta
myöhemmin kolmekymmentä. Kansanvalistusseura perustettiin 1874, ja sen
toiminnan lähtökohtana oli kansallisromanttinen näkemys kansansivistystyöstä. Uuden
Suomettaren pääkirjoitus tammikuulta 1872 kuuluu seuraavasti: "Sivistyneemmät säädyt, joille kansa
julkisissa oppilaitoksissa on kustantanut korkeampaa oppia, katsovat
velvollisuudekseen jakaa näitä tietovarantoja muille kansanluokille ja rupeevat
tämmöisten seurain jäseniksi edistäen mikä työllään, mikä varoillaan tuota
valistuksen asiaa". Seuran perustaminen oli heijastumaa heräävään
suomalaisuusliikkeeseen ja muutoinkin näkyvään kansalliseen nousuun.
Kansanvalistusseuran ensimmäinen johtaja, professori Z.J.Cleve sanoi: "Valistusseura
avittaa sekin puolestaan sitä mahtavaa kansallista liikettä, jota viimeiset
ajat ovat maassamme nostattaneet ja joka ei voi lakata ennen kuin sen tarkoitus
on todeksi tehty. Tähän eikä omiin voimiin luottaa valistusseuran johtokunta".
Myös
suomenkielinen sanomalehdistö syntyi, samoin useita huomattavia aikakauslehtiä
(Kirjallinen Kuukauslehti, Suomi, Virittäjä ja Valvoja). Suomen kielestä oli
tullut lähinnä Aleksis Kiven ansiosta
myös kaunokirjallisuuden kieli. Vuoden 1863 kieliasetuksen mukaan suomi oli
oleva tasaveroinen ruotsin kanssa 1880-luvun alkupuolelta alkaen.
Varhaisnykysuomen kauden katsotaan usein päättyvän Aleksis Kiven Seitsemän
veljeksen ilmestymisvuoteen 1870, ja tästä alkaa nykysuomen aika. Suomen kielen
ja suomenkielisen sivistyksen asema oli tuolloin jo melko vankka. Seuraavan
vuosikymmenen realistit, kuten Minna
Canth, Juhani Aho ja Teuvo Pakkala,
kirjoittivat nykysuomea, joskin monella tavoin erilaista kuin nykypäivän
kirjoittajat. Vuonna 1874 alun perin kansakoulunopettajaksi opiskellut Minna
asui Jyväskylässä ja kirjoitti pääasiassa lehtiin lasten- ja kodinhoidon
lomassa. Juhani Aho opiskeli Kuopion Lyseossa ja oululainen Teuvo puolestaan
muutti syksyllä 1874 Kakaravaaran laitaan Heikkisen taloon ja aloitti opiskelun
samana vuonna perustetussa Oulun suomalaisessa yksityislyseossa.
Kuvataiteen
kannalta aika loi pohjaa merkittävälle ajanjaksolle, joka tunnetaan nimellä
Suomen taiteen kultakausi. Suurta tuhoa tehneiden nälkävuosien aikana syntyneet
tulevaisuuden suuret miehet ja naiset olivat vielä lapsia. Tyrväällä asuva Akseli Gallen-Kallela oli 9-vuotias, Eero Järnefelt 11 v. ja Helene Schjerfbeck 12 v. opiskelivat
kumpainenkin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuonna 1874.
Vapaa-aikanaan he imivät itseensä vaikutteita vallitsevasta ilmapiiristä,
ympäristöstä, uusien keksintöjen ja vanhojen perinteiden yhteentörmäyksestä.
Suomalainen
musiikin suurmies Jean Sibelius eli
Janne puolestaan siirrettiin 1874 Lucina
Hagmanin suomenkieliseen valmistavaan kouluun, koska hänen oli opittava
suomea päästäkseen Hämeenlinnan normaalilyseoon. Hämeenlinna oli ajankohtaan
nähden hyvin harvinainen suomalaiskaupunki: siellä saattoi lukea ylioppilaaksi
suomeksi, mutta ei ruotsiksi.
Ympäröivä
maailma uutisineen tunkeutui satunnaisesti suomalaisten tietoisuuteen.
Rannikkoseudun asukkaat olivat ehkä paremmin tietoisia muun läntisen maailman
tapahtumista kuin vaikeakulkuisemman sisämaan asukkaat. Amerikan Yhdysvaltojen
sisällissodasta oli kulunut alle kymmenen vuotta. Presidenttinä toimi
republikaani Ulysses S. Grant ja
varapresidenttinä demokraatti Henry
Wilson. Iso-Britannian mahtavaa imperiumia hallitsi 55-vuotias kuningatar Viktoria. Saksasta tuli yhtenäinen
kansakunta vuonna 1871 ja sitä hallitsi keisari Wilhelm I sekä kansleri Otto
von Bismarck. Ruotsin kuninkaana oli Oskar
II. Hänen valtakautensa oli vastikään alkanut syyskuussa 1872.
Hallitsijan
elämä ja sen käänteet kiinnostivat alamaisia tietysti myös Suomessa.
Aleksanteri II nai vuonna 1841 Hessen-Darmstadtin prinsessa Marien eli venäläisittäin Maria Aleksandrovnan, joka synnytti
kuusi poikaa ja kaksi tytärtä. Vuosi 1874 osui keskelle tsaarin perillisten
syntymien aikaa, niin laillisten kuin avioliiton ulkopuolella syntyneittenkin.
Näihin kuului myös yhden aikansa kuuluisimman salarakkaan eli Jekaterina Dolgorukajan aviottomien
lasten syntymä.
Maria Aleksandrovna
Aleksanterilla
oli avioliittonsa aikana monia rakkaussuhteita. Merkittävin oli kuitenkin
vuodesta 1866 alkanut pitkä ja kiinteä suhde nuoreen ruhtinatar Dolgorukajaan.
Suhteesta syntyi vuosina 1872–1878 neljä lasta, joista kolme jäi eloon. Ei ehkä
niinkään yllättävää, että keisarin aviolapset suhtautuivat erittäin
kielteisesti Jekaterina Dolgorukajaan. Tämä aiheutti riitoja isän ja lasten
välille. Keisarinna Maria Aleksandranova oli pitkään vaikeasti sairas ja miehen
uskottomuus lisäsi hänen tuskiaan.
Avioliitto oli alun perin rakkausavioliitto, mutta keisarin tunne
keisarinnaa kohtaan väheni ajan kuluessa todennäköisesti useiden raskauksien
aiheuttamien sairauksien vuoksi. Keisarinna Maria Aleksandrovnan kuoltua 1880
keisari nai salaa Jekaterina Dolgorukajan. Avioliitto oli morganaattinen, eikä
keisarin aikomus kruunauttaa uusi puolisonsa keisarinnaksi ehtinyt toteutua
ennen keisarin kuolemaa.
Venäjän
kuninkaallisten jälkeläisten lisäksi vuonna 1874 vauvoina kapaloissaan sätkivät
mm. Ilmari Kianto, Winston Churchill, englantilaiskirjailija William Somerset Maugham, John D. Rockefeller Jr.,
ruotsalaiskirjailija Elsa Beskow,
taikuri ja kahlekuningas Harry Houdini,
USA:n 31. presidentti Herbert Hoover
sekä kanadalainen kirjailija Lucy Maud
Montgomery. Aleksis Kivi oli kuollut kaksi vuotta aiemmin, Charles Dickens neljä vuotta aiemmin.
Kestäisi vielä viisi vuotta ennen kuin Thomas
Alva Edison toisi huipputeknologiakeksintönsä eli sähkölampun julkisuuteen.
Klondyken kultaryntäykseen oli vielä pari vuosikymmentä aikaa, kun sen sijaan
villi länsi ja sen karjapaimenet, intiaanit, seriffit ja lainsuojattomat olivat
osa vuoden 1874 nykymaailmaa.
Matka
Kaivopuistossa sijainneen huvilan aamiaispöydästä Kolster Oy Ab:n henkilöstölehden ääreen
on ollut pitkä. Yksinomaan patenttitietokantojen sisältö kertoo, kuinka
huumaavaa vauhtia olemme edenneet kaikin tavoin kuluneina vuosikymmeninä.
Mielestäni Rudolf Kolster osoitti liberaalia ja humaania edistyksellisyyttä
jakaessaan aamiaisensa työntekijöidensä kanssa. Ele osoitti, että hän piti
arvossa näitä ihmisiä. Aavistiko hän, että perinne jatkuisi vielä 140 vuotta
myöhemmin – sitä emme tiedä. Emme tiedä sitäkään, jatkuuko se seuraavat 140
vuotta. Aika näyttää.
Rudolf Kolster
Disclaimer: Tämä ei ole tieteellinen teksti.
Tässä ei ole viitteitä, ei lähteitä eikä kuvien alkuperää merkittynä. En omista
yhdenkään kuvan tekijänoikeuksia. Ne on kaikki löydetty netistä ja käytän niitä
tässä rajatussa yhteydessä. Olen koko kuluneen alkuvuoden kerännyt
kuva-aineistoa, lukenut kirjoja ja artikkeleita sekä seurannut dokumentteja,
jotka ovat valaisseet vuotta 1874. Aina siitä asti, kun aloitin työni Kolsterilla
29.4.2002, minua on kiinnostanut historiallinen jatkumo, johon silloin pääsin
mukaan. Halusin kirjoittaa tämän tekstin myös itselleni, ymmärtääkseni
paremmin, kuinka valtava muutos 140 vuodessa on ehtinyt tapahtua.