Juhannuksena, perinteisesti kavereitten luona Nunnassa, puhaltelin saippuakuplia. Sitä puuhaa pitäisi ehdottomasti tehdä useammin. Se on yksiselitteisen hauskaa. Puhallellessani Ikki otti kuvan, en tainnut edes huomata. Mikä onni ja autuus, kun näin kuvani: ei kaksoisleukaa!!!! Siitä riittää tässä iässä iloa ehkä enemmän kuin mistään muusta omiin kuviin liittyvästä tosiseikasta. Pinnallista ehkä, mutta oman ulkoisen olemuksen muutoksiin on välillä vaikea sopeutua, kun sisällä asuu edelleen nuori tytönheitukka.
 |
| Juhannus-Tiina, kuva (c) Ikki Honkanen |
Kuva herätti myös monia ajatuksia hetkestä, jolloin se otettiin. Niistä ajatuksista ja tunteista, jotka päässäni ja mielessäni purjehtivat. Saippuakuplathan jostain syystä kuuluvat lapsuuteen. Aikaan, jolloin ongelmat (aikuisen näkökulmasta) ovat pieniä ja helposti ratkaistavissa (mikä ei edes ole totta). Joka tapauksessa saippuakupliin liittyy tietty viattomuus, unelmat, haaveet, keveys, leikkisyys, elämän aurinkoiset hetket. Hetkellisiä heijastuksia, kuvia ympäristöstä ylösalaisin. Ja taustalla tummemmat sävyt, alitajunnan rajalla väreilevät murheet ja menetykset.
 |
Luonnos 1
|
Päässäni alkoi kehkeytyä aivan uudelainen omakuva. Useampiakin, itseasiassa. Nukuttuani eilen tuntitolkulla iltapäivällä ja illalla, pitkät yö- ja aamu-unetkin vielä, jaksoin vihdoinkin kavuta yläkertaan työhuoneeseeni ja maalata sen, mitä mielessäni näin.
 |
Luonnos 2
|
Olen kulkenut 90-luvun lopun torsoista pitkän matkan tähän vaaleanpunaiseen hetkeen, jolloin 51-vuotiaana voin vihdoinkin nähdä itseni puhaltelemassa saippuakuplia ilman, että tilanteessa olisi mitään ristiriitaista.
 |
| Omakuva 51-vuotiaana |