Ja miksei olisi?
Toisinaan kaiken someähkyn keskellä kaipaa jotakin muuta. Jotakin hitaampaa, aidompaa, selkeää ja rehellistä. Enemmän oikeita kohtaamisia. Enemmän keskusteluja, jotka antavat oivalluksia ja tunteen siitä, että olemme kaikki ihmisiä. Meillä on toiveita ja pelkoja. Olemme vahvoja ja hauraita. Meillä on kaikilla alku ja loppu.
On asioita, joista ei puhuta, vaikka me kaikki kohtaamme ne.
Minun isäni kuoli 53-vuotiaana. Äidilläni on pian 80-vuotissyntymäpäivä. Olen elänyt kuusi vuotta pidempään kuin isäni. Äitini muistisairaus alkoi n. 10 vuotta sitten. Yksinkertainen geenimatematiikka ennustaa, että minulla on edessäni n. 10 hyvää vuotta.
Olen uudenlaisen perspektiivin äärellä. Toisinaan tuntuu, että olisin valmis kuolemaan vaikka heti. Olen väsynyt ja kauhuissani siitä, mitä maailmasta on tullut. Minulla ei ole voimia taistella aktiivisesti jälkeläisilleni parempaa tulevaisuutta. Joudun jättämään heidät keskelle sekasortoa ja näköalattomuutta. Se on kauhistuttava perintö. Olen siihen yhtä syyllinen kuin muutkin.
Toisaalta haluan elää täysillä ne vuodet, jotka ovat edessä. Elämässäni on ollut suuria vastoinkäymisiä, mutta silti enemmän unohtumattomia kauniita hetkiä. Kokemuksia, joita en osannut edes toivoa. Ihania ihmisiä, jotka ovat olleet ja ovat rakastavia, inspiroivia, sisukkaita. Joilta olen saanut oppia, olen saanut nauraa heidän kanssaan, olla oma itseni. Ja he ovat jaksaneet pysyä tavoitettavissa, vaikka sen on täytynyt välillä tuntua myös raskaalta.
Olen saanut paljon enemmän kuin koskaan osasin kuvitella tai toivoa.
Haluaisin silti vielä saavuttaa asioita. Haluaisin maalata jotakin, jolla olisi merkitystä. Haluaisin osata kirjoittaa kirjan. Haluaisin valaa lapsiini terveen itsetunnon, rohkeuden kohdata elämän eri vaiheet. Haluaisin juhlia ystävieni kanssa elämää aina kun siihen on pienikin syy. Tai vaikka mitään syytä ei olisikaan.
En voi tietää huomisesta enkä todellakaan edes halua. Jos sattuisi käymään niin, ettei huomista tulisi, se ei haittaa. Minulla on ollut mahtava elämä.