Meillä on semmoinen rutiini, että Ari keittää aamukahvin (koska hän on siinä talouden paras aivan kuten itse olen talouden paras pyykinpesijä) ja samalla hän tekee aamiaisleivät. Nyt kun Ari on mahdollisimman paljon saattohoidossa olevan isänsä luona Seinäjoella, joudun pärjäämään aamiaishommissa itsekseni.
Jostakin syystä on mielestäni helpompaa tehdä kaksi kirsikkahillopaahtoleipää, kuin tehdä kaksi juusto-vihannes-ruisleipää. Kahvia keitän tietysti, mutta en osaa ollenkaan semmoisia hienoja rutiineja kuin Ari. Saatan esimerkiksi jättää käytetyn suodattimen keittimeen, samoin kahvinlopun pannuun. Täysin moitittavaa toimintaa, jos Ari on kotona.
* * *
Tämä kesäkuun ensimmäinen päivä tuo mieleeni kesän 1998, kun muutimme lasteni kanssa Espoosta Turkuun. Avioeron vuoksi ajanjakso oli raskas eikä kesää ei tuntunut olevan lainkaan. Lapsille piti pukea ulos pipo ja hanskat.
Toisaalta kesä on kuitenkin aina kesä. Vaikka olisi pilvistä ja vähän koleaa, kaikki vihertää ja kukkii. Pääskysetkin ovat tulleet, ja viikonlopun Seinäjoen matkalla näimme vaikka kuinka paljon pelloilla lepääviä joutsenia.
* * *
Nykyhetki muistuttaa myös vuoden 1993 kesästä. Odotin kumpi tapahtuu ensin: - syntyykö lapseni vai kuoleeko isäni. Onneksi he ehtivät yhden kerran tavata tässä elämässä. Arin isä kuitenkin lähtee ennen kuin ensimmäinen lapsenlapseni syntyy.
Niin se on, syntymä itsessään pitää sisällään kuoleman. Yhden on aika lähteä ja toisen saapua. Niin sukupolvien ketju muodostuu, ilosta ja surusta, ohikiitävistä hetkistä.