Koska olen ollut viimeaikoina surullinen ja allapäin, ihana mieheni Ari osti meille liput viime perjantaina pidettyyn konserttiin. Olimme liikkeellä vain vuorokautta ennen konserttia, mutta pääsimme silti eturiviin.
Oikeastaan en tiennyt Lisa Nilssonista muuta, kuin Aki Sirkesalon kanssa tehdyn Mysteriet-biisin. Se kuitenkin riitti.
En siis tiennyt mitä odottaa. Logomon Teatrossa tunnelma oli kuin klubikeikalla. Kaikesta näki, että Lisa ja Mattias Torell olivat tehneet töitä yhdessä 30 vuoden ajan. Mattiaksen kitara ja Lisan rytmihärpäkkeet (en tiedä soitinten nimiä) loivat täysin riittävän säestyksen ja tunnelman. Sitä paitsi tuntui koko ajan, että Lisan ääni toimi vaivattomasti. Siinä on valtavasti voimaa ja potentiaalia.
Lisan välispiikit tuntuivat tutuilta; omassa elämässäni olen kohdannut asiat, joista hän puhui. Välillä kuuntelin kyyneleet poskilla, koska laulujen sanat ja niiden tulkinta ohittivat kaikki esteet. Välillä taas nauroin ääneen muiden mukana - samasta syystä. Hetket, jolloin kaipaamme aikaa kun lapset olivat pieniä. Kuinka joudumme olemaan äitinä omalle äidillemme. Kun huolella vaalittu suhde särkyy. Kaikki hyvä, paha, ihana, kiihkeä, unohtumaton.
I nöd och lust.
Kallistuin huomaamatta pakkoruotsin kannalle - en olisi voinut kokea yhteenkuuluvuutta, ellen olisi ymmärtänyt Lisan sanoja. On suuri rikkaus kyetä ylittämään kielimuuri ja huomata, että meissä ihmisissä on niin paljon samaa.