Lauantaina katsoin kaksi dokumenttia. Tämä, josta nyt kerron, on mielenkiintoinen löytö.
Brainwashed: Sex-Camera-Power by Nina Menkes 2022
Dokumentti ei varmastikaan kolahda, osu eikä uppoa suureen osaan ihmisistä. Itse olen miettinyt asiaa tietoisella tasolla jo yli 30 vuotta. Dokumentin näkökulma on liian kiusallinen osalle katsojista. Meille "toisille", kuten Simone de Beauvoir naisia osuvasti määrittää, ohjelman sisältö on kerta kaikkiaan liian tuttua, liian julmaa, liian inhottavaa, liian tahraavaa ja samalla se kertoo sen, miksi naisena oleminen eroaa niin paljon miehenä olemisesta.
Kirjoituksessani puhun miehistä ja naisista. En ota erikseen huomioon oletettuja, vähemmistöihmiset samastunevat naisen asemaan. Kun puhun miehistä, tarkoitan pääosin länsimaisia, valkoisia heteromiehiä. He ovat olleet vähintään ajanlaskun alusta saakka normi, me muut olemme olleet toisia. Poikkeuksia normista. Kohteita. Vailla ääntä, tunteita, mielipiteitä, nimeä, persoonallisuutta.
Tiedän, että tässä vaiheessa loukkaantumisen ja mielen pahoittamisen riski kasvaa. Mikäli kuitenkin rohkeutta riittää, saattaa olla mielenkiintoista lukea edelleen ja kenties tutustua itse dokumenttiin, joka on nähtävillä C More -suoratoistopalvelussa.
Nykyinen maailma on ennen kaikkea visuaalinen. Tämänhetkisen kuvallisen materiaalin määrää olisi ollut lapsuudessani ja nuoruudessani vaikeaa edes kuvitella. Silmissämme vilisevä kuvamateriaalivirta on jatkuva, loputon ja ennen kaikkea hallitsematon.
Ja se vaikuttaa meihin.
Puhutaan erilaisista lukutaidoista. On tärkeää osata olla lähdekriittinen, medialukutaitoinen, ylipäätään lukutaitoinen. Viimeksi mainitun taidon suhteen suomalainen koulujärjestelmä on onnistunut tuhoamaan menestystarinansa uudistamalla uudistamisen itsensä takia ymmärtämättä, ettei ole syytä muuttaa sitä, mikä toimii.
Yli 40-vuotiaaksi saakka olin mielestäni ulkoisesti ruma, epäkelpo ja riittämätön. Jouduin erilaisten fyysisten ja verbaalisten hyökkäysten kohteeksi lapsuudestani alkaen. Teini-iässä sain oman osani aikuisten miesten asiattomista kommenteista ja läheisyydestä, jota en halunnut. Eräskin perheenisä sanoi, ettei koskaan haluaisi kenenkään tekevän näin tyttärelleen. Minuun on kohdistettu väkivaltaa jopa lasteni isän taholta. Olen tilastollinen esimerkki siitä, minkälaista on elää tyttönä ja naisena tasa-arvoisessa Suomessa.
Olisin tilastollinen esimerkki minkä tahansa maan naispuolisena kansalaisena, sillä väkivalta yhdistää naisia globaalisti. Naisiin kohdistuva väkivalta on yksi maailman tasapuolisimmin jakautuva voima. Se ei erottele iän, yhteiskuntaluokan, ammatin, uskonnon, koulutuksen (tai sen puutteen) eikä minkään muunkaan ominaisuuden perusteella. Se on hämmentävän tasapuolinen voima.
Nina Menkesin 2022 valmistunut dokumentti kristallisoi kaiken, minkä jo tiesin, mutta en ihan osannut sanoittaa. Meillä kotona on hyväntahtoisena herjana määritelmät "tyttöelokuva", "äijäfilmit" ja "pupudraamat" (= pukudraama, en tässä kerro mistä sana syntyi). Äijäfilmit ovat elokuvia, joita katsomme yhdessä. Tyttöelokuvat ja pupudraamat katson yksin.
Nämä genret eroavat suuresti toisistaan. Äijäfilmien näyttelijäkunta koostuu lähes yksinomaan miehistä. Mukana on nykyään kiintiönainen ja kiintiö etninen henkilö. Pääasiallisesti miehet tappelevat keskenään vallasta ja ehkä hieman naisesta. Nykyään sentään nainen ei aina joudu pahimpaan kahakkaan alusvaatteisillaan, yöhepenissään tai iltapuvunriekaleissaan korkokengät jalassa. Mutta noin 100 vuoden ajan yleensä on käynyt niin. Tarinat päättyvät sankarimiehen ylivoimaiseen voittoon. Siihen kuuluu osapalkintona elokuvan kaunein (ainoa) nainen, joka on yleensä noin 20 vuotta sankaria nuorempi ja joka lopulta ehdoitta antautuu sankarille.
Tyttöelokuvissa ja pupudraamoissa naiset ovat pääosissa. Näissä elokuvissa on myös vanhoja naisia. He ovat usein vähän naurettavia tai säälittäviä. Naurettavimpia ovat anopit. Elokuvien naiset tekevät naisten juttuja, juonittelevat, juoruilevat ja nalkuttavat vähän miehilleen, puhuvat tunteistaan ja yrittävät löytää elämänsä rakkauden. Heillä on kauniita vaatteita. Tarinat päättyvät rakkauden voittoon.
Tilastollinen tosiasia on, että miehet eivät lue naisten kirjoittamia kirjoja eivätkä katso tyttöelokuvia. Eräs mies kerran hämmästeli, että Kaari Utrio osaa historiallisissa romaaneissaan käyttää puolipilkkua!
Voisin kirjoittaa aiheesta vaikka kuinka pitkään ja antaa loputtomasti esimerkkejä omasta elämästäni. Vaikkapa sen, kuinka hyvän ystäväni kanssa 90-luvun alkupuolella lähdimme ensimmäistä kertaa lapset saatuamme yhdessä ravintolaan lasilliselle. Mäntyharjulla taisi siihen aikaan olla yksi pikkuisen fiksumpi ravintola. Menimme baaritiskille ja tilasimme valkoviiniä. Vieressäni tiskillä oli kaksi miestä, joista toinen alkoi heti ehdotella meille kimppakivaa ja kommentoida ulkonäköämme. Yritin ystävällisesti tehdä selväksi, että olimme liikenteessä kahdestaan ja aioimme jatkaa samalla tavalla, jutella ja juoda pari viinilasillista. Mies ei selväsikään kuullut mitä sanoin (ks. Menkesin dokumentti). Lopulta hermostuin ja sanoin, että menkääpäs keskenänne pitämään hauskaa ja antakaa meidän olla rauhassa. Mies suuttui silmittömästi. Hänen mielestään vihjaisin, että he olivat homoja. Oli hyvin lähellä, ettei hän käynyt kimppuuni. Merkille pantavaa on, ettei ravintolan henkilökunta baaritiskin takan puuttunut asiakkaittensa (naisten) turvallisuuteen millään muulla tavalla kuin naureskelemalla.
Näitä tilanteita oppii varomaan. Nuoret tytöt eivät vielä tajua, kuinka vaarallista pienikin flirtti voi olla. He eivät myöskään tajua, että iästä riippumatta nainen on vastuussa miehen käytöksestä.
Olen ihmetellyt sitä, miksi sukupolvi toisensa jälkeen kasvaa miehiä, jotka eivät ota vastuuta omasta käytöksestään. Miksi jokainen nainen voi ihan tavalliselle perheen isälle (jolla itsellään on tyttäriä) olla vain saalis. Pano. Pillu. Kohde täynnä reikiä, jotka hänen tosi miehenä on täytettävä. Objekti, joka on kesytettävä, taltutettava, jolle on näytettävä oikea paikka maailmanjärjestyksessä.
Voitte ehkä uskoa, että olen ahdistunut tajuttuani Menkesin dokumentin avulla, kuinka massiivinen tämä manipulaatio on. Vaikka tiesin sen. Ei auta, että äitinä yritän kasvattaa. Että me äidit yritämme kasvattaa.
Dokumentissa on monta hyvää oivallusta. Eräs haastatelluista naisista sanoo, että aina välillä elokuvan maailmassa keskustellaan hetki siitä, että jätettäisiin saalistaminen pois juonivalikoimasta. Sitten joku sanoo, että mitä jää jäljelle. Toinen sanoo, että ei mitään. Sitten naureskellaan ja kaikki jatkuu kuin ennenkin.
Onko todella niin, että pandemian ja sotien 2000-luvulla, keskellä luontokatoa ja ihmiskunnan tuhoutumisen uhkaa ei ole muuta tarinaa kuin se, kuinka mies alistaa naisen?
LINKKI: Nina Menkes