En tiedä, millä tavalla muiden ihmisten päät toimivat, omani ainakin suoltaa ideoita niin järkyttävällä vauhdilla, että se on lähes halvaannuttavaa. Mielessäni on varastoituna kymmeniä (ellei satoja!) kuvia, joita en todennäköisesti ehdi ikinä maalata. Olen edistynyt 7 kuolemansynnin kanssa, vaikka sekin idea elää jatkuvasti. Se suorastaan velloo vaihtoehtoina päässäni.
Viime viikonloppuna tartuin yhteen idearyppääseen, lähinnä siksi, että se on valmis ja siten tehtävissä.
 |
| Huhtikuu, prosessi - maalaus ei ole vielä valmis. |
Viime kesänä tein "tupaantuliaiskortin" Arin sisarenpojalle, joka sai itse rakentamansa omakotitalon valmiiksi. Talosta tuli hieno, samoin sisustus on harkittu. Halusin tehdä jotakin henkilökohatista ja taloon sopivaa, joka osoittaisi, kuinka paljon arvostan hänen saavutuksiaan. Syntyi maalaus nimeltä Marraskuu (alla).
Jossakin vaihessa mökkiä tyhjennettäessä tuli mieleeni, että voisin tehdä muitakin kuukausia. Lillin toimiessa ylimpänä laadunvalvojana aloitin viikonloppuna huhtikuun. Jostakin syystä kirkas, raikas, lähes raaka vihreä puhuttelee tällä hetkellä. Ideat väreihin sain itse asiassa uudesta puserostani.
 |
60 x 80 cm, akryyli kankaalle, 2022 |
* * *
Puut ovat tulleet vuosi vuodelta tärkeämmiksi. Muistan kyllä, että jo lukioaikana rakastin huoneeni ikkunan edessä kasvavaa poppelia ja sen tunnistettavaa makeaa tuoksua keväisin. Kulkiessani koirien kanssa lenkillä katselen puita ja niiden kertomusta vuodenaikojen kulusta. Kun jätin hyvästit Askaisten mökille, surin kaadettuja mäntyjä.
Tämä puu-juttu on ehkä jokin pieni isältäni peritty DNA-hippunen, sillä hän kertoi pitävänsä metsää kirkkonaan. Puut rauhoittavat ja antavat perspektiivin. Puiden keskellä voi kuvitella olevansa hyönteinen heinikossa, ymmärtää olevansa pieni tekijä maailmankaikkeudessa.
Viimeaikoina on puhuttu puiden merkityksestä ilmastonmuutoksen hidastajana. On jotenkin kuvaavaa, että huomaamme (hitaasti) luonnon merkityksen vain silloin, kun on kyse ihmislajin hyvinvoinnista ja hengissä säilymisestä.
On yhä vaikeampi ymmärtää sitä, miksi me kuvittelemme, että on olemassa jokin meistä ihmisistä erillinen luonto. Katselin viikonloppuna Areenasta dokumenttisarjaa Luonto, ihminen ja taide. Ensimmäinen osa valaisi tätä kahtiajakoa, mutta en silti ole koskaan hyväksynyt ajatusta ihmisistä luomakunnan kruununa. Ihminen on itsekäs ja julma olento, koulukiusaaja joka raivaa kaiken tieltään.
Puut puhuvat. Luonto puhuu. Täytyy vain jättää kännykkä kotiin ja kuunnella.