Viime lauantaina Pikku-Eevertti oli koko päivän meillä hoidossa, koska perhe sairasti. Varsinkin Pikku-Eevertin äiti oli todella sairas, keuhkokuumetta epäiltiin. Pikku-E:llä oli korvatulehdus. Sehän kuuluu asiaan, kun päivähoito alkaa.
Lääkkeet olivat onneksi toimivat, koska lapsi jaksoi hymyillä ja leikkiä, syödä ja nukkua.
Pienen lapsen kasvamista on äärettömän kiehtovaa seurata. Kun kyseessä on oma lapsi, aika ja energia kuluu niin moneen asiaan, että kaikki tapahtuu siinä sivussa. Asiat joko huomaa tai ei. Näin mummuna saa pysähtyä olemaan hetkessä lapsen kanssa. Pienen pieni paketti, jonka vuosi sitten sain syliini, on jo ihan selkeä persoona. Hänessä heijastuu menneet sukupolvet kuin pilvet veden pinnalla, mutta kokonaisuus on ehdottoman yksiselitteisesti juuri hän.
Nyt jo voi nähdä, että Pikku-Eevertillä on huumorintajua, hän on kiinnostunut ympäristöstään ja hänellä on oma tahto. Lisäksi hän on ihanan hymyilevä lapsi ja toivon, että hän koko elämänsä tietää olevansa rakastettu. Se tieto jokaisella ihmisellä pitäisi olla elämän peruskivenä sydämessä.
Ehkä se onkin isovanhempien tärkein tehtävä: - Auttaa vanhempia arjen kiireiden keskellä antamalla tunne kestävästä rakkaudesta.