Hiukset

60-luvulla, kun olin pieni, leikin usein Pitkää Tukkaa. Se tapahtui niin, että huivin lyhyen sivun päät solmittiin niskaan ja huivi sai liehua takana kuin hiukset. 

Siihen aikaan tytöillä oli joko letit tai jäätävän kaamean ruma lyhyt tukka. Koska tätini opiskeli parturi-kampaajaksi, me kaikki serkukset tiedettiin, että kun Maija tulee kylään, tukka lähtee. Muistan, kuinka eräänäkin kauniina kesäpäivänä olin saanut väkerrettyä hiuksistani ohuet letit ja niissä oli valkoiset, sinipilkkuiset rusetit. Tunsin olevani aika ihana 6-vuotias tyttö. 

Kotona oli sitten Maija ja se siitä. 

Eihän se tietysti ollut Maijan syy, vaan vanhempieni. Ei silloin mietitty sen kummemmin, mitä lapsi haluaa (vaikka hänellä olikin itse keksitty leikki nimeltä Pitkä Tukka). 

 

Tiina ja huivi

 Hiukseni on mainittu myös abiluokan kronikassa ja kälyni Heidin kanssa totesimme jo ajat sitten, että sisäisillä olemuksillamme on aivan valtavan ihanat pitkät ja tuuheat hiukset. Vertaistukea on siis onneksi ollut.

Permanenttien, otsatukkien ja kaiken maailman kokeilujen jälkeen päätin ryhtyä polkkatukkaiseksi. Semmoisena olen joitakin energiatukka yms. muita syrjähyppyjä lukuunottamatta pysynyt kolmisenkymmentä vuotta.

 Viikko sitten kirjoitin blogitekstiini, että kenties tukka ei lähdekään. Totta kai se  alkoi lähteä saman tien. Huomasin maanantaiaamuna, että hiuksia lähti vähän enenmmän kuin ennen. Lillin kanssa iltalenkillä tukkaa lähti kourakaupalla. Kun pääsin kotiin, ajatus heräämisestä irtohiusten keskellä ällötti, joten ryhdyin hommiin. Ensin käytin saksia, sitten höylää ja viimeistelin sitten epätasaisen kaljuni Arin tarkoitukseen kehitetyllä sähkölaitteella.  

Ihana mieheni on ollut koko ajan kaikessa tukena ja hänelle kelpaan tämmöisenä syöpäversionakin hyvin. 

 

Manantai 13.7.2026

 Kun ihminen, etenkin nainen, saa syöpädiagnoosin, ensimmäiset ajatukset ovat:

 Nyt mä kuolen. Mun tukka lähtee. 

Tai kenties toisessa järjestyksessä...? Kun ajoin seuraavana päivänä peruukkikauppaan, tajusin, että asia oli vaivannut aika paljon ajatusten taustalla. Tunsin suurta helpotusta siitä, että tilanne oli nyt tämä ja että voin toimia.

 

Tinzku ja peruukki

Koska sain tämmöisen (toivottavasti) once in the lifetime -kokemuksen, halusin hyvin vaalean peruukin, jotta voin vähän totutella mahdolliseen kokoharmaaseen päähän. Semmoinen siitä joskus kuitenkin tulee, jos ikää riittää. Otin myös melko pitkän, jotta luottokampaajani Seija voi sitä tuunata. Ystäväni Jaana oli mukana valintatilanteessa ja ehdotti jopa Marilyn-tyyppistä kiharaa!

 

Ulkoistettu hiustenpesu tänään

 

 Yllättävän nopeasti tähän pulipäähän tottuu. Koska joudun käymään usein TYKSin syöpäosastolla, siellä meitä kaljuja riittää. Kaivoin kaikki tilanteeseen sopivat huivit esiin ja niitähän on kertynyt vuosien mittaa aivan riittävästi. Seuraavaksi teen inventaarion rintakoruihini liittyen, niistä saa koruja huivivirityksiin. Ostin myös Prismasta alle 7 euron mustan trikoopipon, joka on helppo vetää päähän. Jo ensimmäisenä iltana kävin koiralenkillä ihan ilman rekvisiittää eli hiuksetonna. Hiukseton pää on myös helteellä hyvin ilmastoitu, päin vastoin kuin peruukki. Omani on kevyt, mutta silti kuuma. Lisäksi pitempiaikainen peruukin käyttö aiheuttaa päänsärkyä tällaiselle stressiorientoituneelle hampaittenkiristelijälle.

Kaikki on nyt tehty, mitä voi tässä vaiheessa tehdä. Ajan mittaa hiukset kasvavat takaisin. Ensin sytostaattikiharaisina, sitten ne tasaantuvat. Joittenkin hiuslaatu muuttuu. Saa nähdä kuinka tässä käy.