Kirsikankukkia, päiväkirjoja, vihreää teetä ja posliinikuppeja, kaikki tämä punaistakin punaisempaa taustaa vasten. Voiko olla ihanampaa tehtävänantoa?
Ex libris alkaa muotoutua hyvin nopeasti jo ensimmäisten viestien tai sanojen aikana. Kun vastaan tulee ihminen, joka haluaa avata omaa persoonallisuuttaan kertomalla joitakin itselleen tärkeitä asioita ja siihen saa yhdistää sen vaikutelman, joka minulle henkilöstä syntyy, exlibriksen muodossa oleva pienoishenkilökuva alkaa visualisoitua todella nopeasti.
Olen kirjoittanut päiväkirjaa 12-vuotiaasta lähtien. Päiväkirjoja oli paljon, täynnä käsin kirjoitettua tekstiä, runoja, proosaa ja tietysti piirroksia siitä, mitä näin, koin ja halusin saavuttaa. Kadun aina sitä, että vuonna 1988, ennen toista avioliittoani, tuhosin kaikki siihen mennessä kirjoittamani päiväkirjat. Voin yhä nähdä joitakin piirroksiani silmissäni. Niitten menetys sattuu eniten.
Päiväkirjoja tuli sittemmin kyllä lisää. Nyt olen viisaampi. Eron jälkeen kirjoitin tuhansia sivuja. Päiväkirjani on nyt pakattu talteen. Jos ne joskus kiinnostavat, lapseni voivat päättää, mitä niille tehdään.
Enää en kirjoita. Jostakin syystä sairastumiseni muutamia vuosia sitten lopetti tuon monta kymmentä vuotta kuuluneen tavan. Sen on korvannut tämä bloggaaminen, joka kuitenkaan ei ole sama asia. Tällä hetkellä se riittää.
*
Ensi viikon junamatkat sujuvat tilaajan kirjallisuuteen tutustumalla, mikäli ehdin huomenna kirjastoon. Ajattelen kiinanpunaisia lakattuja pintoja, oksia, joita peittää kirsikankukkien vaahto, läpikuultavaa kiinalaista posliinia... Minun on myös monen vuoden jälkeen katsottava uudelleen Bernardo Bertoluccin Stealing Beauty. Elokuva, jota en ole tainnut vielä kertaakaan katsoa loppuun, sillä sen visuaalisuus, tunnelma ja värit aiheuttavat päässäni räjähdyksen, joka on tähän mennessä aina pakottanut jättämään elokuvan ja tekemään muistiinpanoja ideoista niin kirjoituksina kuin kuvinakin. Elokuvan taitellinen johta Domenico Sica on tehnyt mestarillistä työtä.