Tästä se alkoi.
Mariannen kanssa juteltiin muotokuvista. Hän sanoi haaveilleensa semmoisesta. Sanoin, että jos ei pelota alistua "taitelliseen käsittelyyn", asia voidaan järjestää. Niinpä hän tilasi minulta muotokuvan itsestään.
Ensin oli mielessäni pitkään punainen väri, koska Marianne oli kertonut pitävänsä käyttämistäni punaisen sävyistä. Mutta kun pimeä talvi kulki laahustaen eteen päin, yhä selvemmin näin vain vain hurjasti turkoosia ja sinistä: - Kesätaivaan läpikuultava loputtomuus, meren silmiähäikäisevä kirkkaus, kaikki kesäinen, kuultava, sininen, ääretön, ilmava, kevyt, kirkas. Satuin siitä sitten mainitsemaan Mariannelle, kun projekti näistä talonmyynti- ja muuttokuvioista johtuen venyi oletettua pitempään. Marianne sanoi heti, että turkoosi on hänen värinsä.
Totesimme, että viivyttely ei aina välttämättä ole huono juttu.
Kun tämä sangen oleellinen väriasia saatiin näinkin helposti selväksi, aloitin Laivurinkadun väliaikasessa kämpässäni muotokuvan rakentamisen. Suurin osa luonnostelusta tapahtuu päässäni. "Heijastan" kuvan silmieni eteen, kokeilen eri sävyjä, elementtejä, kompositioita oikeastaan jatkuvasti, yötä päivää. Osasia tippuu matkan varrella pois, toisia tulee tilalle, hylätyt jutut saattavat palata takaisin ja niin edelleen.
"Heijastusluonnos" on ollut nyt jo pitkään valmiina, mutta kun on ollut tämä muutto - olenkohan maininnut sitä?? Tiistaiaamuna kahvilla, paahtoleivällä ja appelsiinilla vahvistettuna raivasin sen verran lattiaa näkyviin, että sain riuhdottua maalaustelineen olohuoneeseen sekä raastettua alimmaksi pakatun muotokuvatekeleen oven takaa kuva- ja kehikkopinosta.
Tekosyiden ja viivästysten aikakausi on siis takana. Edessä on raaka työ ja paljon hikeä. (Niin, ei se oikeasti ole yhtään helppoa ja sitten on vielä heikko itsetunto ja ylikriittinen yliminä ja muu traumaattinen perintö... hohhoijaa...).
Mutta tästä se taas lähtee.