Sitä olen miettinyt huhtikuusta saakka. Silloin sain tietää Hannan sairaudesta. Se mitä hän siitä kertoi, paljasti minulle, että tilanteet tulevat muuttumaan nopeasti. Huhtikuun 16. päivästä alkaen tiimalasin hiekka kulki nopeutetussa tahdissa. Näin kaiken Hannan silmin, viimeistä kertaa. Kevään, kesän, vihreyden, kukat. Kuulin linnut, meren, tuulen. Kaikki Hannan aistien kautta, kaikki viimeistä kertaa.
Me ystävät aloimme kuhista kuin muurahaispesässä vihollisen uhatessa. Me menimme sinne ja tänne, me perustimme ryhmiä ja kirjoitimme viestejä. Me suunnittelimme kevennettyä Majakkanaisten tapaamista, me suunnittelimme synttäreitä. Jotkut tulivat mustasukkaisiksi Hannasta, jotkut jäivät etäälle kestämättä niin suurta tuskaa ja ahdistusta. Jotkut pelkäsivät jättää Hannaa hetkeksikään silmistään.
Muurahaispesä yritti pitää omansa hengissä, valaa uskoa, jakaa energiaa kaikissa mahdollisissa muodoissa.
Koko kesän kuljin kuin lasikuvun alla. Maailman tapahtuvat olivat vaimeaa kohinaa ja ainoa asia millä oli merkitystä, oli tulossa oleva suunnaton menetys. Olin turta ja murheissani. Olin äärimmäisen voimaton kaiken tapahtuvan edessä.
 |
| Armas Järnefelt Kehtolaulu. |
Aloin miettiä, mitä suru on, mistä se koostuu.
Itselleni selkeimpiä tunteita olivat epäoikeudenmukaisuuden tunne, pelko Hannaa kiusaavista kivuista (eli pelko ja huoli hänen puolestaan) ja murhe hänen läheistensä vuoksi. Myös jonkinlainen itsesääli tai suru siitä, että hänen mukanaan menetin osia omasta menneisyydestäni. Tapahtumista joita olimme yhdessä kokeneet, joille olimme nauraneet tai joita olimme surreet. 40 vuoden ajalta katosi toisen ihmisen kokemus monista asioista, joista Hannan kuoleman jälkeen tuli vain omissa muistoissani väreilevää legendaa.
Sitten on tietysti myös vanha kunnon kauhu - on pakko tajuta, ettei aika olekaan loputon. Että näin voi käydä kenelle tahansa, koska tahansa. Ja näinhän se on: - Hannan hautajaispäivänä sain kuulla toisen ystävän sairastuneen. Hänellä onneksi on toivoa.
 |
| Kuva (c) Toni Lehto |