Kuluva vuosi toi suuren muutoksen elämääni. Tein päätöksen, että loppuelmäni ajan teen asioita, jotka ovat minulle merkityksellisiä. Elannon ansaitseminen oli tehty lähes mahdottomaksi, koska en kelvannut töihin minnekään. Niinpä sillä vähällä, joka tammikuussa vielä puolittuu, teen mitä voin.
Päätin jälleen kerran noudattaa Richard Bachin Vastahakoisen Messiaan ohjetta:
”Tässä on koe, jonka avulla saat selville,
oletko saattanut päätökseen tehtäväsi maan päällä:
jos vielä olet elossa, tehtäväsi jatkuu.”
Aloitin osallistumalla keväällä Kirjan talon Omaelämäkerralliselle proosakurssille. Samaa jatkumoa oli verhoilijaopintojen aloittaminen elokuussa, ja kaiken kruunasi pääsy Kirjan talon Kirjailija-akatemiaan.
Näihin paikkoihin tie kulkee pitkin Turun uusimpia siltoja. Niistä ollaan monta erilaista mieltä, mutta kummastakin näkymät ovat kauniit. Jokainen joen ylitys on hetki, jonka koen erityisenä. Tekee aina mieli pysyähtyä - ja usein pysähdynkin - ihailemaan maisemaa, joka avautuu eri suuntiin.
 |
| (c) Tiina Jääskeläinen-Alasaari |
Samalla koen selkeästi olevani osa ikiaikaista historiallista jatkumoa. Ensinnäkin olen turkulainen, asun tässä rakkaassa kaupungissa, joka on aina ollut portti maailmaan. Portti, joka on toiminut kumpaankiin suuntaan. Liukastellessani eräänä päivänä iljanteisella koulutiellä tajusin, että juuri näin ovat turkulaiset vuosisatojen ajan liukastelleet kujillaan ja kaduillaan. Kuunnellessani Tuomiokirkon kellon kajahduksia tiedän kuuntelevani ääntä, joka on turkulaisille tuttu aikojen takaa. Mietin niitä, jotka istuttivat jokirannan suuret puut ja kiitän niitä, jotka ovat viime vuosikymmeninä pikkuhiljaa rakentaneet laiminlyödystä kuraprunnista kaupungin sydämen ja ylpeyden aiheen.
 |
| (c) Tiina Jääskeläinen-Alasaari |
Olen myös päässyt osaksi vanhaa kilta-järjestelmää. Olen käsityöammatissa oppipoikana, minua opettavat mestarit ja toiveenani on tulla ensin kisälliksi, sitten jonakin päivänä kenties mestariksi.
 |
| (c) Tiina Jääskeläinen-Alasaari |
Kuljen Teattersiltaa pitkin saadakseni ehkä vihdoinkin toteutettua pitkäaikaisen unelman oman kirjan julkaisemisesta. Kyseessä on tarina, jonka vanhan huvilan seinät kuiskivat minulle, kun olin alle kymmenvuotias. Tunsin tarinan ennen kuin kuulin sen ja vuosia myöhemmin kirjoitin sen pöytälaatikkooni. Elämä vaati sittemmin kaiken huomioni, mutta nyt, 20 vuotta myöhemmin, on tullut hetki katsoa kantaisivatko siipeni.
On silti vaikea sanoa, että vuosi olisi ollut loistava. Menetin rakkaan ystäväni. Hänen merkityksensä nyt, kun hän on poissa, on tullut selkeäksi jokaisena päivänä. On tuhansia pieniä asioita, jotka voisin kertoa vain hänelle. Vain hän ymmärtäisi ne oikein osana 40 vuoden ystävyyden jatkumoa, sen vivahteita, sattumuksia, hullutuksia ja huolia. Hannan poismeno on opettanut, että on väärin pidätellä elämää. On väärin odottaa jotakin rajapyykkiä tulevaisuudessa. On väärin säästää omaa olemassaoloaan tässä hetkessä ja kuvitella, että tulevaisuudessa on jokin parempi hetki toimia. Täytyy kuunnella itseään. Täytyy olla ihan hiljaa, että pienet äänet pääsevät kertomaan, kuka minä olen ja mitkä ovat hauraimmat ja rakkaimmat haaveeni.
Arkielämä vaatii osansa, jaksamiselle on monia rajoja. Ei ole pakko matkustaa kauas, ei ole pakko saada koko ajan enemmän, parempaa. Jokaisessa ihmisessä asuu maailmankaikkeus ja luomisvoima. Niin kauan kuin vain mahdollista, on yritettävä.