01 joulukuuta 2022

Ajatuksia nykyhetkestä

Jouluaattona sota on jatkunut 10 kuukautta.

Kirjoittelen tähän blogiini kaikenlaista jonninjoutavaa, kerron arjen tapahtumista ja omista puuhistani. Silti en hetkeksikään lakkaa miettimästä nykyistä tilannetta, jota en koskaan uskonut näkeväni.

Kun lapseni syntyivät, Euroopassa myrskysi. Berliinin muuri murtui, Neuvostoliitto hajosi. Tapahtui asioita, jotka silloin olivat yllättäviä ja ravistelivat valtiollisia rakenteita. Minulla oli kaksi pientä lasta - unelmieni täyttymys - ja olin tuonut heidät maailmaan, joka tuntui natisevan liitoksessaan.

Itse synnyin Kuuban kriisin aikoihin. Äitini on varmasti miettinyt samoja asioita, joita itse mietin myöhemmin ja tyttäreni miettii nyt. Ensimmäinen lapsenlapseni syntyi maailmaan, jossa taas kaikki natisee ja paukkuu. 

Huolimatta hintojen noususta, sähköntuotannon ongelmista ja monista muista asioista, kuulun itse siihen etuoikeutettuun joukkoon, joka pärjää, kunhan toimii maltillisesti ja järkevästi.

Myös läheiseni pärjäävät, koska pidämme yhtä ja huolehdimme toisistamme.

Toivoisin näin joulua odotellessa ja itse asiassa aina muutenkin, että vaaleilla valittu maan johto keskittyisi puhaltamaan yhteen hiileen ja toimimaan pitkäjänteisesti. Suuri osa puolueista keskittyy todella lyhytnäköiseen ja itsekkääseen pienten ryhmien etuja ajavaan politiikkaan. Paljon energiaa tärvätään omaankehuun ja muitten solvaamiseen. Vahingonilo tuntuu tuovan hyvää mieltä monelle poliitikolle.

Elämässä tarvittaisiin sitoutumista ja kauas kantavia rakenteellisia päätöksiä. Tarvitaan kriisivalmiutta, mutta myös yhteishengen luomista. Siihen kuuluu mahdollisimman suuri turvallisuuden tunne jokaiselle. Tunne siitä, että jokainen on tarpeellinen ja arvokas, että työnteko on kannattavaa (eli että palkalla voi tulla toimeen) ja että ihmisten henkilökohtaisissa kriiseissa annetaan tukea. 

Toivoisin myös, että meille Suomeen mahtuisi pakolaisia. Olen itsekin kokenut väkivallan aiheuttamaa pakolaisuutta ja olen evakon lapsi. Ukrainalaiset, mutta myös muut sodan runtelemat kansallisuudet, voisivat tulla tänne turvaan ja monipuolistaa yhteiskuntaa. Moni pakolainen haluaa kuitenkin palata kotiinsa heti kun se on mahdollista. Ne jotka jäävät, ovat yleensä kotiutuneet / kotoutuneet ja muuttuneet osaksi "meitä".

Osa puolueista uskoo mantraansa siitä, että on olemassa jumalallisella oikeudella Suomenniemeä asuttava alkuperäiskansa. Todellisuudessa olemme kotoisin vähän sieltä sun täältä ja asutuksen muodostuessa on aina ajettu edellisiä asukkaita tieltä pois. Olen paljon pohtinut, miksi länsimaiseen ajatteluun on pesiytynyt niin vankkumaton usko oman kulttuurin kaikenkattavaan erinomaisuuteen ja ylivertaisuuteen. Länsimaisina ihmisinä meillä on solutason usko siihen, että vain meidän tavallamme, vain meidän uskonno(i)llamme maailma pelastuu ja rauha vallitsee. Tätä perusideologiaa on viety globaalisti kaikkialle ja useimmiten väkisin.

Historia, johon kaikki nykyhetketkin kuuluvat, on valtaisaa liikettä. Kansat eivät ole määrämuotoisia standardisoituja vaan jokaisen yksilöllinen valinta muokkaa koko tulevaisuuden perimää. Elämä on ollut aina turvatonta ja aina on pelätty. Keskiajalla pelättiin helvetin tulta, Jumalan kostoa. Ennen kristinuskon saapumista pelättiin metsän henkiä, vainajia, luonnossa asustavaa jumaluutta. Lisäksi on aina pitänyt pelätä valtaa (suurta tai pientä) pitäviä tahoja ja rakenteellista vallankäyttöä.

Viimeiset vuosisadat ihmiskunta on onnitellut itseään sivistyksen hankkimisesta ja luomakunnan kruunun asemasta. Kaikki sivistys ja luomakunnan herruus on nyt kiteytyneenä edessämme: - Suuressa viisaudessamme olemme jo lähes tuhonneet ainoan kotiplaneettamme, sodat ärjyvät eri puolilla edelleen ja ihmisen sivistys on enemmänkin toive kuin tosiasia.

Oma ohjenuorani elämässä on, että moniakaan asioita ei voi valita, mutta oman asenteensa voi. Kaikesta tapahtuneesta - kurjistakin asioista - voi oppia. Voi löytää uusia näköaloja, havaita asioita jotka pitäisi korjata ja joihin kannattaa voimiensa ja kykyjensä mukaan vaikuttaa. On paljon helpompaa elää ja olla olemassa, jos suhtautuu myönteisesti tulevaan. Se ei ole aina helppoa ja on tilanteita, joissa se on mahdotonta. Ihmisiä, jotka ovat menettäneet uskonsa elämään ja itseensä, pitää auttaa.

Viimekädessä olemme kaikki ihmisiä ja asumme kaikki tällä smaragdinvihreällä ja safiirinsinisellä planeetalla, joka on uskomattoman kaunis ja hämmästyttävä. Kuulostaa pateettiselta, mutta on silti totta.


Lasten kanssa vuonna 2000 askarrellut jouluenkelit.

 Hyvää joulunodotusta kaikille!