24.2.2022 Ari herätti minut kuuden aikaan aamulla sanomalla, että nyt se hullu oikeasti hyökkäsi Ukrainaan.
Koko maailma muttui sillä hetkellä. Kertomukset isäni perheen evakkomatkoista nousivat mieleen. Pelko omien lasten puolesta. Mietin, onko jokaisen sukupolven koettava katastrofi. Epäilemättä suurin osa suomalaisista tunsi samoja tunteita: pelkoa, epäuskoa, kauhua, raivoa ja ainakin itse tunsin suurta halua TEHDÄ jotakin, että kaikki loppuisi ennen kuin kunnolla alkaisikaan.
Taisimme täällä Suomessa olla kansakuntana shokissa. Alkuvaiheessa kuvittelimme kaikki, että Venäjällä on massiivinen armeija. Äärimmilleen viritetty tuhoamiskoneisto, uusinta teknologiaa.
Vuosi on kulunut. Venäjä on näyttänyt, mikä se on, miten se toimii ja mihin se pystyy. En ole varmaankaan yksin, kun ihmettelen, mistä näitä hitlereita aina vaan sikiää. Emmekö ihmiskuntana koskaan kehity? Emmekö opi historiasta?
Lienee naivia puhua pahuudesta. Se on kuitenkin jotakin todellista, se on olemassa. Silkka pahuus ei selity lapsuuden traumaattisilla kokemuksilla eikä se parane ymmärtämisellä. Pahuus on jotakin, jota täytyy aktiivisesti vastustaa. Venäjän hyökkäyssota on vääristyneen, vallanhimoisen, itsekkään kollektiivin aikaansaannos. Valheiden määrä oleellisena osana sotapropagandaa kertoo tarkoitushakuisuudesta, jossa ei ole mitään inhimillistä.
Ukraina on mielessäni joka päivä. Ihan koko ajan. Vaikka elän omaa elämääni, omaa arkeani, en hetkeksikään unohda sitä, että eurooppalainen kansa on kansanmurhan kohteena 2020-luvulla. Koko ajan toivon, että tämä loppuu. Että Venäjän nykyjohto joutuisi kansainvälisen oikeuden eteen. Että ihme tapahtuisi ja Venäjä astuisi ulos valheiden myrkyttämästä kuplastaan. Että Venäjä maksaisi täysimääräisesti aiheuttamansa tuhot ja Ukrainan jälleenrakentamisen. Että edes jonkinlainen oikeus tapahtuisi.
Herojam Slava