Elämä on limittäisiä vaiheita. Eri mittaisia tapahtumia, joista monia voi luulla "ikuisiksi".
- Kunnes päättymättömältä näyttävälle toiminnalle tulee päätepiste.
Saavuin perjantaina mökille niin kuin monta kertaa ennenkin. Jo mökkitien alussa huomasin, että paikka ei ollut enää entisensä. Kaikkialla oli enteitä tulevasta. Suuria mäntyjä oli kaadettu uuden rakennuksen tieltä. Tunsin surua ja syyllisyyttä kulkiessani raiskion keskellä. Halusin pyytää anteeksi sitä, että puiden rauha oli rikottu.
* * *
Osa tavaroistamme on pakattu ja lajiteltu. Olen myynyt ja kierrättänyt astioita ja huonekaluja. Ari on kuljettanut työkaluja tallille. Ainakin yksi kuorma on viety kaatopaikalle. Viikon kuluttua olemme tyhjentäneet oman osuutemme. Suljemme oven, emmekä palaa.
* * *
Eilen sanoimme Lillin kanssa hyvästit laiturille.
 |
Laiturin puu on säiden kuluttamaa. Se on harmaata ja auringon lämmittämää.
Pääskysten ääni kuului vielä viikko sitten, mutta ei kuulu enää. Ne ovat lähteneet Etelä-Ranskaan tai vielä kauemmas.
Katselen auringon kimmellystä. Sitä ei voi tavoittaa millään: se ei toistu valokuvissa, sitä ei voi maalata; se täytyy nähdä ja varastoida omaan sisimpään.
Katselen meren pintaa. Siihen muodostuu verkkomaisia kuvioita. Se on jatkuvaa liikettä. Valoa ja varjoja.
Katselen vastarannan kesämökkejä. Ne ovat yhtä lukuunottamatta kaikki puolen vuosisadan takaa: Versailles'n puutarha, Mignonien laituri ja mökki, Ison laiturin mökki, Vihreä mökki. Käkikello-huvila, joka on ehkä 80- tai 90-luvulta.
Sanon niillekin hyvästit.
* * *
Meillä oli lauantaina 17. hääpäivä. Yhdeksän yhteistä kesää meren rannalla tuntuu jälkikäteen menneen yhdessä hetkessä. Koko 17 vuoden yhteinen matka tuntuu kuluneen hetkessä, vaikka siihen on sisältynyt valtava määrä tapahtumia.
Juuri ohikiitävyyden takia halusin istua säänpieksemällä laiturilla ja antaa tuon kaiken syöpyä soluihini ikuisiksi ajoiksi.
* * *
Tuuli kuivatti kyyneleeni.