Mannerheimin metsästysmajan naapurissa meren
rannalla sijaitsee yli puolivuosisatainen kesämökki. Vielä jokunen vuosi sitten
se oli punamullalla silattu metsittynyt piilopirtti, jonka katto kasvoi
sammalta ja sisäänkäynnin kohdalla oli pieni synkeä terassi.
Kolmen kesän aikana ranta on
raivattu ja mökki on saanut viileän harmaan maalikerroksen. Ovi aukeaa
40-neliöiselle terassille, joka on kesäolohuone ja al fresco -ruokasali.
Sisällä valoisissa tiloissa on vain tarpeelliset kalusteet. Rottinkia,
valkoista, sinistä ja punaista, merellistä tunnelmaa.
Suosikkipaikkani on kuitenkin
laiturinnokka alhaalla rannassa. Teen siellä selälläni maaten aistienvaraisia
aikamatkoja kauas menneisyyteen.
Uskollinen seuralaiseni Lilli
tuhisee vieressäni, kynnet rapisevat harmaantuneeseen laiturilankkuun kunnes
kevyt huokaus kertoo, että makuupaikka on löytynyt. Itse makaan ohuella
pehmusteella silmät kiinni ja kuuntelen.
Aallokko saapuu keinuttamaan
laituria, joka ääripäästään kelluu ponttonien varassa. Tuulenvire kihertää
käsivarren hennoissa ihokarvoissa auringon tuhlatessa lämpöään. Laiturin
vieressä kaislikko kahisee, kaislan höytyväiset ruskeat kukinnot taipuvat
kumarrukseen samalla kun suipot teräväreunaiset lehdet hankaavat toisiaan
vasten kuin selloa soittavat jouset.
Kauempana, korkeammalla puiden
latvuksissa lähellä ohutta yläpilveä kaikkialla läsnäoleva tuuli laulaa
taustakuorona, johon sekoittuu lokkien ja pääskysten kirkuna – erilainen mutta yhtä
oleellinen. Pääskysen liito tuo mukanaan laiturin narinan, joka seuraa meren
rytmiä ja laineen loisketta. Rautaketju, jolla laituri on ankkuroitu kiinni,
kalahtelee metallisesti ja yhä silmät suljettuina odotan kuulevani hevosen
kavioiden kopseen kiveyksellä.
Linnut ja tuuli, puut ja kasvit,
merivesi ja maa-aines – kaikki kumisee, humisee, suhisee, kalahtaa ja kopisee,
loiskii ja liplattaa, kirkuu ja visertää. Kallioisen merenrannan orkesteri
soittaa ikiaikaista sävelmää, luonnon ja ihmisen yhteistä harmonista musiikkia,
jota ei riko moottorin pauhu eikä koneen mekaaninen säksätys. On vain kaikki
se, minkä on aina voinut kuulla, ihmiskunnan aamusta asti.
Hetken, ohikiitävän hetken voi
kuvitella, että ihmisen ja luonnon välillä vallitsee yhä rauha ja sopusointu.