 |
| Alakulmassa jouluinen kukinto |
En edes muista mistä kaupasta ennen joulua vielä viime hetkellä nappasin amarylliksen mukaani. Se kukki jouluna aivan uskomattoman kauniisti ja runsaasti. En olisi uskonut, että se jaksaa tehdä vielä uuden kukinnon tammikuun puolessa välissä. Saisikohan tuon jotenkin säilymään, koska kukassa on todella paljon elinvoimaa. Ai niin, varren pituus on tänä aamuna 87 cm.
* * * * *
Eilen aamulenkillä kahlattiin Lillin kanssa auraamattomassa lumessa, johon muutama kulkija oli tehnyt jälkiä. Ensimmäistä kertaa Lillin elämän aikana tuli eteen tilanne, että hänet piti nostaa syliin, koska 15-senttiset sääret eivät pystyneet yli 30-senttiseen lumeen kohdassa, jossa kukaan ei ollut vielä kulkenut. Yritän aina sanoa Lillille, että tulisi perässä kun ensin kävelen hänelle jonkinlaisen polun. Ei, hän on se joka lyhyillä tappijaloillaan puskee kuin minijyrä, vaikka sitten on nenä täynnä lunta ja pitää pärskiä. Eilen oli pakko todeta, että norwichin voimin ei päässyt eteenpäin.
Kuoma-saappaissa talsiessani tuli yhtäkkiä mieleen, että olemme ihmiskuntana palanneet lyhyestä huolettomuuden ajasta takaisin ikiaikaiseen maailmanlopun pelkoon. Ihmisiä on aina pidetty kurissa ja herran nuhteessa helvetin ja maailmanlopun pelolla. Hetken aikaa - ehkä pari sataa vuotta - vallitsi yleinen ja kasvava usko ihmisen kaikkivoipaisuuteen. Yhä suurempi osa oli siinä määrin hyvätuloisia, että elämä näytti olevan hallittavissa. Saattoi uskoa, että loputon kasvu ja kehitys tuo onnen ja kuolemattomuuden. Huono-osaiset eivät koskaan, missään ajassa, ole päässeet nauttimaan tästä todellisuudesta. Heille maailmaloppu on aina lähellä ja helvetti arkipäivää.
Siinä mielessä tässä ajassa ei ole mitään uutta. Ainoa ero on se, että maksamme hintaa tuosta omahyväisyyden aikakaudesta, joka on vienyt tämän kauniin planeetan tuhon partaalle. Ei, väärin: planeetta ei ole tuhon partaalla, ihmiskunta on. Maapallo kyllä toipuu, sillä on aikaa.