 |
| Autossa |
Eräänä päivänä tänä syksynä pieni Rippikoululainen ja ihana oikea Keijukainen kohtasivat täällä meillä. Heidän välilleen syntyi heti yhteys. He päättivät asua jatkossa samassa kämpässä jossakin päin Turkua.
Lupasin huolehtia, että Rippikoululaisen muutto sujuu hyvin. Hän sai ennen lähtöään vielä vernissakerroksen päälleen, ettei elämä kolhisi liikaa. Katsoin häntä silmiin ja muistin kuinka hän sai alkunsa.
 |
| Uudessa kodissa |
Pakkasimme kaiken autoon ja lähdimme Lillin kanssa viemään Rippikoululaista kohti uusia seikkailuja. Keijukainen oli äitinsä kanssa vastaanottamassa Rippikoululaista. Muutaman päivän kuluttua muutosta Keijukaisen äiti lähetti kuvan. Rippikoululainen oli kotiutunut hyvin uuteen elämäänsä ja näytti viihtyvän mainiosti.
 |
| Rippikoululainen, 80 x 100 cm, akryyli kankaalle, 2021 |
Kun meidän viisitoistavuotiaamme käyvät rippikoulun, he ovat täynnä salaisuuksia. Heidän silmiensä taakse kätkeytyy maailmankaikkeus, joka on paljon laajempi kuin vanhemmat osaavat aavistaa. Siinä universumissa on enemmän tietoa ja tuskaa, enemmän kokemuksia ja selviytymistä, kuin me voimme muistaa. Aika hälventää mielestä sen, minkälaista on olla rippikouluiässä. Meidän on annettava heidän mennä, emme voi enää pitää heistä kiinni niin kuin silloin, kun he olivat lapsia. He ovat keskellä kuohuvaa murrosikää, hormonien hettelemänä maailmassa, joka avaa odottamatta liikaa tietoa omaksuttavaksi ja olettaa, että siitä selviytyy, vaikka kokemusta tai ymmärrystä tai rohkeutta ei ole vielä kasvanut riittävästi. Rippikoululaisen silmissä on syvyyttä, jonka vanhempi oppii - ehkä - ymmärtämään vasta myöhemmin ja silloin, toivottavasti, rippikouluikäinen on kasvanut ja on edelleen siinä.
Sillä maailma on julma paikka nuorelle. Se ei ole koskaan ollutkaan muuta kuin julma niille, joilla on vielä lapsen viattomuutta katseessaan. Sitä sadunomaista hehkua, joka kuuluu keijukaisten maailmaan ja jonka niin moni haluaa ottaa käyttöönsä turmellakseen sen. Monelle vanhemmalle selviää vasta myöhemmin, kuinka hiuksenhienosti heidän oma pieni rippikoululaisensa vältti tuhon. Ja sitten on niitä vanhempia, joille jää vain kuva.
Kuvateokset lähtevät maailmalle ja ovat alttiina muiden katseille. Me ihmiset olemme kaikki koko ajan alttiina katseille, joista puuttuu lämpö, inhimillisyys, huomaavaisuus, ymmärrys. Me ja muut katsomme toisiamme epäluuloisesti, kyynisesti, väsyneesti - katseissa on lähes aina vain negatiivisia tunteita. Me koemme vierautta ja toiseutta ja kohdistamme oman epävarmuutemme vihamielisyytenä toisiin. Tai siiten on niitä, jotka saalistavat. Jotka vaistoavat pienetkin säröt suojakuoressa ja iskevät siihen.
Olisi mahdollista katsoa myös toisin. Lämpimästi, ymmärtäen. Me olemme kaikki samassa veneessa, asumme tällä pienellä planeetalla käsittämättömän suuressa avaruudessa.
Kaikki voisi olla niin toisin.
