Proosakurssin kolmas tehtävä oli kirjoittaa jostakin, jonka olin aloittanut uudelleen:
On todennäköisempää, että tiedän
kuin muistan istuneeni keittiössä jalat sievästi rinnakkain virkkaamassa
kalastajalangasta ketjusilmukoita. Äitini kertoman mukaan opin tämän jalon
taidon noin neljän vuoden iässä. En ollut kovin kiinnostunut lisäämään virkkaustaitojani
ketjusilmukoiden tuolle puolen, joten silmukkajonoa riitti metrikaupalla huoneesta
toiseen.
Sittemmin siirryin puikkoihin ja
neulomiseen, jota omat murrealueeni kutsuvat kutomiseksi.
Opin koulussa tekemään hienoja
lapasia ja lapasista laajensin itsenäisesti repertuaarini 70-luvulla
suosittujen neuleliivien kautta 80- ja 90-luvun värikkäisiin villapuseroihin.
Tein niitä niin sanotusti omasta päästä kymmeniä. Neuleissani oli vähintään
kahta väriä, toisinaan mukana kulki kymmenenkin eri väriä, kun oikein innostuin
keksimään kuvioita.
Kudoin kotona ja koulussa.
Kutominen auttoi keskittymään opettajan puheeseen ja silmukoihin jäi
muistijälkiä. Silti opettajat katsoivat hyvin karsaasti minun ja parin muun
kaverini harrastusta. Muistan kuitenkin yhä sen punamustan villapaidan kuviot,
jota tein, kun uutinen Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä kerrottiin
radiossa.
Tein villapaitoja itselleni,
ystävilleni, poikaystäville, sittemmin kahdelle ensimmäiselle aviomiehelleni ja
tietysti lapsilleni. Yhtään ainokaista ei ole tallella missään ainakaan minun
tietojeni mukaan.
Kutominen jäi siinä vaiheessa,
kun yksinhuoltajana hoidin kahta lasta ja kolmea työtä. En sitä osannut edes
kaivata. Viidenkymmenen ikävuoden lähestyessä minua alkoi yhä enemmän vaivata
se, että en ollut koskaan oppinut kutomaan sukan kantapäätä. En tiedä, eikö
meille sitä opetettu vai olinko ehkä pitempään pois koulusta juuri silloin.
Joka tapauksessa päätin, että 50-vuotta täytettyäni kantapää on opeteltava.
Piste.
Käännyin tässä asiassa luotettavan
ystäväni Jaanan puoleen. Hän toi minulle Novitan sivuilta tulostamansa
kuvallisen ohjeen. Olen aina syvästi ja vaistomaisesti inhonnut ohjeita – ja
kenties elämä siksi onkin ollut välillä turhan vaikeaa – joten kamppailin
kuvien ja tekstin kanssa itsekseni hetken, kunnes ahaa-elämys valtasi minut
tammikuun lopulla vuonna 2013.
Ensimmäisenä vuonna kilkutin noin
100 paria villasukkia. Jaoin niitä sinne ja tänne. Järjestin Facebookissa
kavereilleni sukka-arvonnankin. Se oli hyvin suosittu. Vuonna 2014 vuosikausien
sukankutomattomuuspaine hellitti jo hieman eikä pareja valmistunut ihan sataa.
Sitä seuraavana vuonna olinkin jo pyynnöstä opettamassa kantapääntekoa
kaltaisilleni täti-ihmisille. Vaikka matematiikasta aikoinaan sainkin ehdot, ei
silti ollut vaikea havaita, että sukkien tekemisessä pätevät tietyt
matemaattiset muistisäännöt.
Kun jäin työttömäksi 2017,
sukkien kutominen on ollut hyvää terapiaa. Norwichinterrierini Lilli avustaa
ammattitaitoisesti laadunvalvonnan ja lämmityksen osalta. Käsityöllä ei
valitettavasti elä. Siitä huolimatta olen nytkin viikon aikana tehnyt neljä
paria. En tosin tiedä, mihin sukkieni kanssa joudun, mutta en aio lopettaa.
Villasukkia tarvitaan aina ja mielestäni ne ovat sangen konkreettinen
välittämisen ja rakkauden muoto.
PS. Loppujen lopuksi annoin 7 sukkaparia tuliaislahjoiksi Seinäjoelle ja Tampereelle, joten taas mahtuu uusia sukkia varastoon....