Karinakoti - terminaali

Mitä voisin kirjoittaa, kun kaikki toivo on mennyt?

Majakkanaisten puuhanainen, ystävä 40 vuoden ajalta, ihminen joka on rakas ja korvaamaton, on vain henkäyksen päässä kuolemasta.

Kaunis, ihana nainen, jonka kasvoihin kuolema on muuttanut pysyvästi, jonka ruumista syöpä kalvaa armottomasti.

Periksiantamaton tahtonainen, joka sinnittelee yhä, koska ei ole tottunut luovuttamaan. Ei, vaikka olisi helpompaa sulkea silmät ja vaipua uneen.

Ainoa hyvä asia tässä rujossa, pahantahtoisessa, katalassa sairaudessa on se, että näiden viimeisten hiipuvien viikkojen aikana ystäväni on saanut kokea, kuinka korvaamaton ja rakas hän on suurelle joukolle. TYKSissä 30.6. järjestetty syntymäpäiväjuhla oli osoitus silkasta rakkaudesta ja loputtomasta hyvästä tahdosta. Se oli omaa luokkaansa oleva tilaisuus vailla suuria korusanoja, puheita tai muita ulkoisia merkkejä. Ainoan puheen piti sankari itse, ilman paperia, sujuvasti ja unohtumattomasti. Me muut saatoimme vain hämmästyä ja liikuttua. Ja yhä selvemmin ymmärtää mitä tarkoittaa ystävän poismeno. Vaikka hän vielä on meidän keskellämme, me näemme hänen lähtönsä liian selvästi. 

Terminaali.

Sana tuli tutuksi uudessa merkityksessä 25 vuotta sitten kun isäni kuoli syöpään. Nyt on ystäväni vuoro odottaa terminaalissa, josta ei ole paluuta.

Se on väistämätöntä, se on julmaa.

Kaikki me kuolemme. Me muut, me elävät, me "kuolemattomat" voimme pitää kiinni ikuisuuden harhasta, koska meille ei ole annettu päivämäärää, diagnoosia, meiltä ei ole viety hullun kuvitelmaa ajan ja elämän loputtomuudesta.

On kohdattava oma voimattomuutensa. En voi auttaa häntä. Voin istua hänen vuoteensa vierellä, silittää hänen hiuksiaan, pitää hänen haurasta mustelmien peittämää kättään kädessäni. Mutta en voi auttaa häntä, en helpottaa hänen oloaan.

Kaikki mitä sanon, korostaa kuilua meidän välillääme. Minulla on huominen, syksy, ensi vuosi. Minä varaan ajan kampaajalle, käyn kirjastossa, harmittelen maksamatonta laskua. Minulla on vahvat kädet ja jalat, voin mennä minne haluan, voin istua, kävellä, käydä suihkussa, kaupassa, lukea, kirjoittaa.... 

Minulla on elämä. Hänellä sitä ei enää ole, vaikka hän ei ole vielä kuollut.

Syntymä sisältää kuoleman. 

Pahinta lienee se, että joutuu katsomaan oman lapsensa hidasta haurastumista, kuihtumista ja lopulta kuoleman hetkeä. Kävin eilen katsomassa ystävääni ja istuin vähän aikaa huoneessa hänen äitinsä ja veljentyttönsä seurassa. Veli kuoli kaksi vuotta sitten. Kohta, minä päivänä tahansa, on sisaren vuoro. Sisarukset, saman perheen lapset, ovat kohta poissa kumpikin.

Elämän julmuus ja epäoikeudenmukaisuus raastaa sydäntä.

Sanoja.

Pelkkiä sanoja.

Voivatko ne kuvata, kuinka loputtoman suuri menetys on edessä? Olenko varmasti kertonut hänelle, kuinka rakas hän on?

Ja kuinka paljon jää asioita puhumatta. 

Sillä onhan aikaa, emme me kuole, olemme ikuisia.