Ohikiitäviä maisemia-antologia, Kirjan talon Kirjailija-akatemia 2018 - 2019
Silmukoita
Joki virtaa kaupungin halki. Sen pinta on jäistä vapaa, kellertävän ruskea. Väri syntyy savimaasta eikä virtaus ole voimakas. Sen enemminkin aistii kuin näkee, veden loputtoman kierron.
Rantaa pitkin kulkee nainen, Sari. Hän nauttii historiasta ja estetiikasta, ja sen tähden hän istuu toisinaan penkillä ihailemassa rannan vanhoja rakennuksia, tuuheita puita ja kaupungin elämää. Sarin työ on yliopistolla, kulttuurihistorian laitoksella. Menneisyys ja nykyhetki ovat hänelle yhtä todellisia, ne tuntuvat nivoutuvan toisiinsa kuin kirjoneuleen silmukat nurjalla puolella. Läheltä katsottuna kuvio on yhtä sekamelskaa, mutta toisella puolella ihmiselle näkymättömissä on elämän logiikka, sen syyt ja seuraukset.
Talvisin hän näkee kaupungin sellaisena, kuin se oli satoja vuosia sitten. Elementtitalojen sijaan kaupunki oli täynnä puurakennuksia, vauraita kivitaloja oli vain muutamia. Kadut ja kujat kiemurtelivat eri rytmissä kuin nyt. Sari näkee silmissään iljanteiset kadut, joita nahkatossuiset tai puukenkäiset ihmiset liukastellen kulkivat. Hän näkee savut, jotka pakkasella nousivat kohtisuoraan kivitalojen ja mökkien piipuista, kuulee kotieläinten äänet karjapihoilta, kavionkopseen siellä, missä tie oli kivetty. Kevään oikukas sää viskoo räntää tai antaa auringon lämmittää, talojen pihoilta tuntuu vahva heräävän maan ja elämän lemu. Kesäaamuisin jokivarressa eri kokoisten alusten miehistö purkaa tai lastaa kauppatavaraa. Maailma tulee satamakaupungin asukkaan luokse. Puhutaan ruotsia, suomea, viroa, saksaa, venäjää, ehkä arabiaakin. Aivan kuin nytkin. Hän tuntee heidät, keskiaikaiset miehet ja naiset, Bellman-henkiset kustaviaanit, biedermeierkiharoissaan kulkevat nuoret naiset saattajineen.
Kun hän istuu lempipaikalleen Liljan patsaan läheisyyteen, he ovat hänen seurassaan. Hän käy mielessään keskusteluja heidän kanssaan. Hän kertoo, kuinka kaupunki muuttuu, mutta samalla löytyy uusia tarinoita menneestä. Kerrostuneet aikakaudet keskustelevat hauraan nykyhetken kanssa. Menneisyys on kenties enemmän totta kuin nykyhetki, sillä se oli ja jätti jälkensä, salaisuutensa. Energialautauksen, joka leijuu voimakkaana näillä ikivanhoilla seuduilla.
Tänään Sari ei kerro kaupungista, ei kysele kuulumisia. Hän on musta hahmo harmaalla penkillä, istuu hiljaa itsekseen ja miettii. Hän on yli viidenkymmenen, muttei vielä kuuttakymmentä. Hänen ikänsä tuntuu oudolta, sillä hän ei tunne itseään keski-ikäiseksi. Elämä on ollut vaihtelevaa ja moninaista, mutta aina hän on ajatellut olevansa nuori. Nuorempi kuin muut. Semmoinen, jonka kuuluu niiata toisille, kun puhutellaan.
Lapsena hän ei voinut ymmärtää, kuinka vanhat ihmiset saattoivat tunnistaa toisensa. Hehän olivat kaikki niin vanhoja ja ryppyisiä, aivan erilaisia kuin nuoret ihmiset. Hän ei tiennyt, että vanhana näkee elämän kerrokset. Kasvoihin piirtyy eletyn elämän kartta, kunkin yksilön yksityinen maisema. Ryppyistenkin kasvojen keskeltä loistaa sama hymy kuin vuosikymmeniä aiemmin. Jossakin vanhan ihmisen uumenissa asuu yhä nuori ihminen, koska vanhenevan katsojan silmät näkevät eri tavalla kuin nuoren.
Tänään Sari ei puhu vuosisatojen takaisille ystävilleen, sillä hänen mieltään painaa ystävä tässä ajassa, tässä hetkessä. Sari ja Erika olivat kulkeneet jokirantaa sinne ja tänne, yli siltojen, sisään ja ulos Olavin Krouvin ovesta, Apteekin ovesta, Pinellan ovesta, Tiirikkalan ovesta. He olivat kuunnelleet muusikkoystäviensä keikkoja Kårenilla ja laulaneet jopa eräällä jäähyväiskeikalla taustalaulajina ”gimme gimme some lovin’!”. He tapasivat Apteekissa usein dekkarikirjailijan ja tämän kauniin vaimon. Baaritiskillä kenotti koleerinen kriitikko ja ihanan joviaali muusikko.
Sari kuvitteli aina, että hän ja hänen ystävänsä vanhenisivat jonakin päivänä samassa vanhainkodissa. Heillä olisi huimia muistoja kerrattavana, tai ehkä he löytäisivät sielujen sisaruuden joka päivä uudelleen. He keinuisivat kilpaa keinutuoleilla, kutoisivat sukkaa, opettelisivat rivitanssia ja siemailisivat iltaisin sherryä hauraista kristallipikareista. He olivat tunteneet niin kauan, lähes neljäkymmentä vuotta. Heissä on paljon samaa, heidän taustassaan oli yhteneväisyyksiä, he puhuivat samaa kieltä, heillä oli samanlainen huumorintaju ja kissansilmät. He ymmärsivät toisiaan intuitiivisesti ja juuri siksi muutamaa vuotta aiemmin he olivat adoptoineet toisensa Apteekin edessä ja ryhtyneet siskoiksi.
Sari miettii ystäväänsä Erikaa sellaisena kuin näki hänet viimeisen kerran Karinakodissa meren rannalla. Kananpojankeltainen pyjama peitti Erikan, hauraan kuin maahan pudonnut syksyn lehti. Erika makasi sängyssään seinäkellon alla pystymättä enää edes sulkemaan silmiään. Hän sinnitteli, koska niin hän oli elänytkin. Siinä hetkessä Sari oli joutunut kohtaamaan oman voimattomuutensa. Hän istui vuoteen vierellä, silitti hiuksia, piti haurasta mustelmien peittämää kättä omassaan. Mutta Sari ei voinut auttaa häntä, ei millään tavalla helpottaa Erikan oloa.
Kaikki mitä hän sanoi, korosti kuilua heidän välillään. Sarilla oli huominen, kesä, ensi vuosi. Sari voi varata ajan kampaajalle, käydä kirjastossa, harmitella maksamatonta laskua. Hänellä on yhä vahvat kädet ja jalat, hän voi mennä minne haluaa, istua, kävellä, käydä suihkussa, kaupassa, lukea, kirjoittaa….
Se on väistämätöntä, se on julmaa.
Joki virtaa kohti Aurasiltaa ja jatkaa matkaansa, kunnes kohtaa meren lähellä saattohoitokotia. Joki muuttuu mereksi tai sekoittuu siihen. Meri leviää kaikkialle, sen vesi nousee höyrynä pilviksi, jotka satavat vetenä maahan. Sadevesi virtaa jokeen ja jälleen jonakin toisena aikana sama vesi kulkee Sarin ohi hitaasti, saven värisenä, yhä uudelleen.
Kaikki me kuolemme, hän ajattelee. Me muut, me elävät, me ”kuolemattomat” voimme pitää kiinni ikuisuuden harhasta, koska meille ei ole annettu päivämäärää, diagnoosia, eikä meiltä ole viety hullun kuvitelmaa ajan ja elämän loputtomuudesta. Minulla on elämä. Erikalla sitä ei enää ole. Hän on nyt kuollut ja tänään hänet haudattiin.
Sari ei silti voi uskoa, että Erika katoaisi. Miten se edes olisi mahdollista, sillä hän muistaa ystävänsä naurun ja äänen, Erikan silmiin syttyvän hymyn. Tietää täsmälleen hänen eleensä, hänen olemuksensa. Erika jatkaa elämäänsä Sarissa kuin peruskallio. Hän voi nähdä Erikan tuulessa, linnun lennossa, meren aallossa.
Saria lohduttaa ajatus siitä, että hänen ystävänsä on nyt osa menneisyyden joukkoa. Puukenkien ja hevosenkavioiden joukossa kuuluu Erikan buutsien ääni. Hänen hoikka hahmonsa liikkuu ripeästi yli Aurasillan, kohti Kaskenmäkeä. Harmaan pystytukan peittona on itsetehty punainen Jacques Cousteau -pipo. Hän on aina menossa auttamaan muutossa, lastenhoidossa, ruuanlaitossa. Hän on valpas, nopeaälyinen ja tutustuu varmasti pian uusiin ystäviinsä. Se ei ole Erikalle vaikeaa, sillä hän oppi elämässään paljon. He molemmat tiesivät ja tietävät yhä, että elämässä on kysymys kierrosta, jatkumosta, uudistumisesta. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat rakastaneet, iloinneet, surreet, murehtineet, vihanneet, eläneet ja lopulta kuolleet. Sarin ja Erikan suhteen tilanteeseen ei ole poikkeusta, vaikka myös he uskoivat pitkään olevansa kuolemattomia.
Lähtiessään jokirannasta kohti torin bussipysäkkiä Sari oivaltaa, että vanheneminen antaa ihmiselle uudenlaisia mahdollisuuksia. Hän ei itse saa koskaan tietää oman elämänsä kuvion mallia tai merkitystä, mutta nyt hän näkee Erikan elämän koko kuvion oman elämänsä kirjoneuleessa. Erikan testamentti oli lahjoittaa ystävänsä toisilleen ja viimeinen silmukka oli rakkaus. Erikan elämänlangan säikeet ovat lopulta mainingeissa kimmeltävää auringonpaistetta ja suolaisen raikasta merituulta, ja lanka hohtaa aivan erityisen kirkkaana. Niin kauniina, että kuvion voi nähdä myös nurjalta puolelta.
(c) Tiina Jääskeläinen-Alasaari
