Heijastuksia

Heijastuksia.

Meillä on semmoinen onni, että sukulaisia asuu lähimaastossa vanhassa talossa ja heidän intohimonaan on sisustaa vanhaa kunnioittaen ja kaikkea kaunista kotiinsa keräten. Noin kerran vuodessa he päästävät meidät eri-ikäiset suvun jäsenet kotiinsa juhlimaan milloin mitäkin, yleensä silkkaa elämisen riemua ja yhdessäoloa. Sanonta vauvasta vaariin pitää paikkaansa, viimeksi nuorin oli 10 kk ja vanhin paikalla olija noin 60 vuotta. Jos olisimme kokoontuneet vielä isommalla joukolla, vanhin olisi jo kahdeksankymppinen ja nuorin vielä syntymätön.

On mahtavaa, että tänä päivänä jollakulla on riittävän iso koti ja lääniä ympärillä, jotta 30 - 60 henkeä mahtuu samaan aikaan paikalle. Tarjoilut hoidetaan yhdessä, mutta onhan selvää, että isäntäväelle koituu ylimäräistä vaivaa ennen, aikana ja jälkeen, kun näinkin iso joukko kokoontuu paikalle. Melko nätisti me taidamme kuitenkin juhlia, sillä edes yhtään lasia ei viimeksikään särkynyt, ja lasit ovat kuitenkin vanhoja, ohuita ja hauraita.

Kaltaiseni syntymäesteetikko nauttii joka solullaan kodin kauneudesta. Erityisesti antiikkiesineiden kuiskailevat tarinat saavat pysähtelemään: kynttilöiden valossa häivähtävät muistot menneiltä ajoilta, eteishallin sinisen katon kultaiset tähdet hohtavat ja peilien pinnoista heijastuu satunnaisesti oudot kasvot, jotka toisessa paikassa, toisessa ajassa katselivat kuvajaistaan.

Olen varma siitä, että paikalla oleva nuori sukupolvi imee huomaamattaan itseensä voimakkaita muistoja. Samantapaisia kuin itse aikoinaan sain elää isovanhempieni kauniissa kodissa Kauhajoella. Leikin uusrenessanssipöydän alla ja tutkailin jalkojen moninaisia kiemuroita. Piilouduin joskus saman kaluston valtavaan astiakaappiin, jossa säilytettiin tummansinistä kultakoristeista juhla-astiastoa. Isoisän Billnäs-pöytä ja rulokaapit täyttivät hänen työhuoneensa yhdessä kattoon saakka ulottuneiden kirjahyllyjen kanssa. Yhdellä hyllyllä toisessa rulokaapissa oli Brunbergin suklaatryffeleitä, joita isoisä joskus tarjosi. Sain viettää paljon aikaa niin isän kuin äidinkin puolen sukulaisten tapaamisissa. Oli serkkuja ja tätejä ja enoja ja setiä ja joskus myös sukua laajemminkin. Melkein kuin heimotapaaminen, jossa tiesi kuuluvansa joukkoon sellaisena kuin on. Samalla siirtyivät eteen päin suvun tarinat ja tavat ja yhteenkuuluvuus.

Kuluu muutamia kymmeniä vuosia ja nämä tämän hetken taaperot, nuoret haaveilijat ja leikki-ikäiset jatkavat näitä perinteitä. Heidän mielensä on kuin vanha peili, jonka pinnalla heijastuu tulevaisuuden nykyisyys, mutta myös me vanhat sukupolvet. Jossakin kaikuu meidän naurumme, kuuluu kuiskauksemme ja toivottavasti meidän äänemme kertovat aina tarinaa, joka kannattaa ja saa jaksamaan elämässä eteen päin.

PS. Löysin muuta materiaalia etsiessäni koneeltani tämän kuvan vuodelta 2006. Oltiin me Arin kanssa nättejä!

Elokuu 2006