Noin viikko sitten oli ensimmäinen palkkapäivä sitten juhannuksen 2017.
Tuntui kohtuullisen kivalta!!
Sitä voisi ajatella, että raha on rahaa - sitä samaa se on, vaikka se tulisi mistä.
Ei muuten ole.
Yhteiskunnan pitkin hampain verovaroista myöntämä peruspäiväraha ihmiselle, joka haluaisi tehdä töitä ja ansaita itse elantonsa, on erityisen kitkerää rahaa. Se on vähäistä, se on valvottua, sen saaminen on jatkuvan huolen aihe, sillä maksaja epäilee saajaa kaiken aikaa vilpistä ja rikollisista aikeista. Suorittajahenkiselle murehtijalle peruspäiväraha on epäluulon muodostama vankila. Se estää oma-aloitteisuuden eikä se näe, että yhteiskunnassa kaikki eivät ole kahdeksasta neljään -palkansaajia. Peruspäiväraha ei tunnista freelanceria, keikkatyöläistä, luovan alan murusia maailmalta keräävää taiteilijaa. Se ei anna mahdollisuutta yrittää, sillä yrittäminen ja peruspäiväraha ovat kuin kaksi toisiaan hylkivää napaa. Peruspäiväraha pitää vankina niin kauan, kunnes löytyy palkkatyö, lottovoitto tai uskallus hypätä tyhjän päälle yrittäjänä.
Harkitsin yrittäjyyttä pitkään. Tiesin kuitenkin, että en osaa tuotteistaa osaamistani enkä osaa sitä myydä. Opintojen jälkeen artesaanina olisin voinut ryhtyä yrittäjäksi, mutta verhoilijaksi en voinut ryhtyä, sillä se ei fyysisesti olisi ollut mahdollista.
Niinpä nautin suuresti ensimmäisestä palkkapäivästäni kahdeksasta neljään -työntekijänä immateriaalioikeusalalla. Osaan tämän työn ja opin uuden talon tavoille, sillä positiivinen tahtotila on molemminpuolinen. Vankila on haihtunut ilmaan ja näen edessäni monia työvuosia.
Ja aina kerran kuussa tulee palkka - itse ansaittua rahaa.