Ajoin eilen työpäivän päätyttyä mökille. Maalaismaisemassa näkyi heinänteko, paalattua heinää näytti olevan pelloilla matkan varrella, ja lisää heinää paalattiin.
Pienenä muistan katselleeni heinäseipäiden rytmittämää maisemaa: seipäät olivat kuin nuotteja viivastolla. Ne soittivat sydänkesän sävelmää. Samaa ei voi sanoa paaleista. Jättiläiskonelinnut ovat munineet ne sikin sokin sinne tänne tai tiiviisiin muodostelmiin peltojen reunalle. Enimmäkseen heinämunat ovat valkoisia, jotkut hailakan vihreitä, jotkut rintasyöpätaistelun vaaleanpunaisia. Olenko nähnyt mustiakin? Ehkä unessa.
Heinäntekoon liittyi tikkuisen sänkipellon halki kuljetettu korillinen heinäväelle: mummon leipomaa tuoretta pullaa, kahvia, sokeria paloina ja kermaa. Oli kuuma ja paarmat kiusasivat. Kun sitten heinät olivat kuivuneet, sai korkealla heinäkuorman päällä hevoskyydin latoon ja lopuksi sai hyppiä heinissä niin kauan kuin vain keuhkot ja sääret kestivät - kuiva heinä pölisee ja heinänvarret raapivat sääriin naarmuja.
Metsämansikoita kerättiin heinänvarteen makeiksi helminauhoiksi. Mustikat syötiin emalimukista maidon kanssa. Illalla ei tarvinnut unta odottaa.
Kesä kesti ikuisuuden. Jokainen päivä oli loputon seikkailu.
Miten on mahdollista, että nykyään kuukausi tuntuu viikolta, eikä päivien kulumista edes huomaa. Luulin eilen, että oli tiistai, mutta tänään on silti jo torstai.
- - - - -
Viikonloppuna opiskelukaverini, vuoden 2020 aikana valmistuneet verhoilija-artesaanit, tulevat mökille "retriittiin". Mikään tuskin voi kuitenkaan olla kauempana retriitistä, kuin meidän kymmenen 24 - 59 -vuotiaan naisihmisen mölyapinakuoro hyvän ruuan, juoman, saunan ja meren äärellä kauniina kesäiltana.
Ihanaa nähdä heidät, nuo ihanat sekopäiset ystävät!
Lilli laiturilla.