Samalla kun valo lisääntyy ja ihan kohta maa alkaa elpyä ja vihertää, yritämme hoitaa äitini asioita. Hänen muistisairautensa on pahentunut viime aikoina todella nopeasti, ja tähän saakka niin rakas ja pitkäaikainen koti onkin yhtäkkiä vieras ja pelottava paikka eivätkä esimerkiksi pesukoneen salatkaan enää aukea hänelle. Hän on kuulunut kotisairaanhoidon piiriin jo pitemmän aikaa. Kaksi kertaa vuorokaudessa hän saa lääkkeensä ja kotisairaanhoito tarkistaa, että kaikki sujuu. Käynnit ovat nopeita, koska niin asiat tänä päivänä (ainakin) Turussa hoidetaan.
Kuukauden ajan olemme yrittäneet saada hänelle lääkäriaikaa, osittain terveydentilan tarkistamiseksi ja toisaalta saadaksemme edunvalvonnan vahvistetuksi maistraatissa. Kotisairaanhoidolla on yksi lääkäripäiväviikossa kaikille hoidettaville ja viimeaikoina sekin on tapahtunut etänä. Mitään edistystä äidin asiassa ei siis ole tapahtunut. Jätin eilen asiasta netissä huoli-ilmoituksen, ja sain juuri äsken soiton äidin hoitajalta, että lääkäriasia vihdoin etenee.
On vaan kertakaikkiaan niin - ainakin omassa elämässäni - että aina parin vuoden välein on kynsin hampain tapeltava virkakoneiston kanssa saadakseen itselleen tai läheisilleen sen hoidon ja turvan, mikä lain mukaan kuuluisi saada helposti. Yhtään enempää ei ole varaa heikentää hyvinvointivaltiotamme, sillä se voi jo nyt huonosti. Ja ihmisiä hoitavat ja kouluttavat henkilöt ansaitsevat kunnon palkan.
