Kesästä 2015 alkaen meillä on ollut käytössämme ihana 60-luvun merenrantamökki Askaisissa. Muistan edelleen selvästi, kuinka Ari nousi Liedossa Juhaninkujalla portaat keittiöön, ja kertoi asiasta. Lähdimme katsomaan paikkaa. Se oli meille ennestään tuttu, mutta edellisen kerran jälkeen tontti oli kokenut muutoksia. Sitä oli maisemoitu, ja kaiken tuntui kruunaavan täydessä kukassa oleva syreenipuu.
Merenranta, syreenin tuoksu, kesäaamut terassilla, pääskyset. Semmoinen on maanpäällinen paratiisi.
Viime kesänä vesi alkoi lainehtia saunan lattialla. Asiaa tutkittiin ja todettiin, että luonto oli vallannut vanhat viemäriputket. Remontti oli pakollinen. Valitettavasti viemäri oli lähellä syreeniä, mutta emme silti ajatelleet kasvuston kärsivän.
Tämä alkukesä paljasti ankean totuuden. Koko komeus on mennyttä. Vaikka juurella versoo uusia alkuja kukintoineen, tällaisen viisimetrisen puun kasvaminen vie vuosia. Eikä meillä ole enää mahdollisuutta seurata uuden kasvua, sillä aikamme Askaisten mökillä on päättymässä.
Surullista, mutta toisaalta hetket mökillä ovat olleet ihania. Sinivuokot, joista Hanna vei äidilleen mättään. Lemmikit, kirkkaan siniset ja valkoiset. Akileijat kaikissa sävyissä. Pääskyset, joutsenet, haikarat. Hetket laiturilla Lillin kanssa. Iltojen keskustelut Arin kanssa. Meidän omat mökki-musiikki-listat. Ja meri, aina meri. Lempeänä, koleana, kimmeltävänä.
Eivät ne minnekään katoa. Ne kulkevat mukana niin kauan kuin on tarpeen.