 |
Matkaamme mahtui yksi pilvinen päivä. Valo oli lempeää ja värit murrettuja. Jopa viemärinkannet heijastelivat lempeitä sävyjä. Lapsuuteni kesähuvilalla Nummijärvellä toistui vihertävä sävy, jota kutsun huvilanvihreäksi. Se on sävy, jonka vain itse tunnistan. Se on useimmiten häivähdys ja se muistuttaa mielentilaa.
Itseasiassa rakastan tällaista valoa ja tunnelmaa. Se antaa rajattomasti tilaa mielikuvituksen ja alitajunnan väliselle keskustelulle. Se on kuin luotu kirjoittamiseen ja maalaamiseen.
Olen haudannut elämänimittaisen haaveni tulla jonakin päivänä kirjailijaksi. Se oli katkera hetki, mutta niitäkin mahtuu elämään. Siitä huolimatta käsikirjoitukseni Huvila, jonka aloitin vuonna 1997, on olemassa mielessäni. Alma, Milja ja Melanja elävät niin kauan kuin minäkin, vaikka heidän tarinansa jää kertomatta muille.
Huvila voisi olla myös elokuva. Se on itselleni erittäin visuaalinen. Näen paikat, ihmiset, heidän vaatteensa, ilman väreilyn, kattauksen, tuulessa heilahtavan verhon.
Kun aloin kirjoittaa tätä tekstiä, luulin kertovani Nizzasta pilvisenä päivänä. Olen säästellyt näitä kuvia, koska tunsin että tässä piilee jotakin erityistä. En aavistanut, että tästä tulee muistokirjoitus käsikirjoitukselleni. Omasta mielestäni se on muistokirjoituksen arvoinen.