Viime torstaina oli kirjailija-akatemialaisten kolmas tapaaminen. Tällä kerralla omaa tekstiäni ruodittiin porukalla. Odotin kritiikkiä jännityksellä, vaikka pelisääntöihin kuuluukin rakentava ja asiallinen keskustelu. Oli mielenkiintoista kuulla, mitä kanssakirjoittajat kertoivat tästä alunperin 1997-1998 kirjoitetusta tekstistä, joka on todellakin lojunut laatikossa pitkään. Niin pitkään, että nuorin kirjoittajamme on saman ikäinen kuin tekstini.
Kritiikki oli rakentavaa ja innostavaa, ja sain paljon ideoita, ehdotuksia ja myös näkökulmia, joita en ollut tullut ajatelleeksi. Lisäksi opettajamme Jussi Seppäsen puheenvuorot kirjoittamisen tekniikoista ovat jo nyt, kolmen kerran aikana, antaneet valtavasti lisää ymmärrystä siitä, miten voin käsitellä ja muokata juonta, henkilöhahmoja, miljöökuvausta, takaumia yms. Kaikki asioita, joita olen tähän saakka tehnyt vain "sormituntumalla" ja joihin nyt olen saanut toimivia työkaluja.
Sen enempää kritiikin sisältöön tai suunnitelmiini puuttumatta laitan kuvan alle torstaina käsitellyn teksti. Olen viimeksi muokannut tekstiä vuonna 2011.
HUVILA
- Lupaatko, että teet niin kuin pyysin?
- Lupaan, Alma vastasi.
- Vannotko kuolemattoman sielusi kautta - vannotko lapsen
kuolemattoman sielun kautta, että teet mitä pyysin?
Alma katsoi lääkepurkkia kädessään. Hän ajatteli pientä
Johania ja niitä toisia, joita oli rakastanut. Kaikkia, joista oli joutunut
luopumaan.
- Vannon.
* * *
1. LUKU
Tie kiemurtelee mäntykankaan halki. Maasto on hiekkaista
harjua, karua ja avaraa korkeitten runkojen alla. Keskikesän sateen jälkeen
horsmat laulavat uhkeaa mezzosopraanoa seuraten tien serpentiininomaista
kiemurtelua. Tarina jonka lapsena kuulin, kertoo, että tie syntyi, kun
kyläläiset vuosikymmeniä sitten yrittivät pyydystää karannutta porsasta. Onko
se totta, sitä en tiedä, mutta äkkijyrkissä mutkissa se on helppo uskoa. Harjun
korkeimmalla kohdalla horsmanauha katkeaa ja käännän autoni kapealle
kärrytielle. Se on enemmänkin polku, pyöränurat ja niiden välissä ruohomätäs.
Kärrytie johtaa alas rinnettä soiseen rantamaastoon.
Järvi on soikea
peili. Siinä ei ole yhtään saarta. Jääkylmät lähteet pulppuavat matalassa
vesirajassa, ja kauempana kaislikko on merkki siitä, että pohja jyrkkenee
nopeasti. Korkeaksi kasvanut kuusirivi on joskus ollut hoidettu aita. Huvilaa
ei enää näy sen takaa, mutta tiedän sen olevan siellä. Ajan vanhan koivun alta
rantasaunan taakse ja sammutan autoni moottorin.
Aika pysähtyy.
Hiljaisuus on täynnä väreilyä kuin nouseva tuuli peilikirkkaan järven pinnalla.
Kävin täällä kerran lapsena äitini kanssa. Alma-täti oli jo silloin vanha.
Pieni valkotukkainen nainen, jonka silmät katsoivat ohitseni toiseen aikaan,
toiseen paikkaan. Ihmisiin, joita en voinut nähdä. Hän asui täällä yksin niin
kuin oli kai aina asunut. En tiedä hänestä mitään. Nyt hän makaa sairaalassa
odottaen kuolemaa. Vuosikymmen toisensa jälkeen hän asui huvilalla yksin
kantaen veden rannan kaivosta, sytyttäen öljylamppunsa iltaisin, kun sinisyys
hiipi nurkista kohti keskilattiaa. Kesäisin hän souti veneellä järven poikki
kylän kauppaan, talvisin hän hiihti. Kun syksy ja kevät pakottivat hänet
eristyksiin, hän söi mitä kellariin ja kaappiin oli jäänyt. Jos hän sairasti,
hän ei kertonut siitä. Jos hän oli nälissään, hän ei kertonut siitäkään. Jos
hän kaipasi jotakuta, hän ei koskaan maininnut siitä kenellekään.
Aika, joka verottaa
kaikkia vääjäämättömämmin kuin mikään ihmisen keksimä instituutio, ajoi hänet
huvilalta pikkukaupungin sairaalaan. Hän makasi huvilan kuistilla koko
viikonlopun, ennen kuin postinkantaja, jolla oli tapana pitää Alma-tätiä hieman
silmällä, löysi hänet. Halvaus oli kaatanut hänet siihen vedenhakumatkalla ja
hän lojui lätäkössä hiljaa odottaen.
Kuistin ovi narahtaa.
Sen vihreä maali on lähes kadonnut ja kittaus pienten ikkunaruutujen reunoilta
pahasti lohjennut. Korituolit ovat yhä siinä, missä ne olivat lähes
kolmekymmentä vuotta sitten. Ehkä ne ovat aina olleet siinä. Avaan oven, joka
johtaa saliin. Saliksi Alma-täti sitä kutsui, vaikka huone ei ole suuri. Ovi on
jäykkä, sen pielet ovat sateisen kesän turvottamat, ja kun kiskaisen sen auki,
tuulikannel soittaa outoa sävelmää. Melkein kuin voisin muistaa jotakin, kuin
kuulisin äänen tai näkisin hameen helman häivähdyksen silmänurkassani. Käännän
päätäni kohti ullakon portaita, mutta mitään ei näy.
Sali on tyhjä. Verhot
reunustavat pieniruutuisten ikkunoiden riviä odottaen tuulenvirettä, joka saisi
ne heilumaan kevyesti ilakoiden. Ikkunan edessä on pyöreä pöytä ja neljä
tuolia. Niiden jalat ovat eläinten käpäliä; ne lepäävät laiskoina paksun maton
kiemurtelevien kuvioiden päällä pitäen kiinni saaliistaan. Seinällä kullatuissa
kehyksissä hedelmäasetelman rypäleet rönsyävät vadilta pöytäliinalle ja taulun
vieressä seisovan astiakaapin himmeiden lasiovien takaa näkyy sama kultareunainen
astiasto kuin kuvassa. Takaseinän käpäläjalkaisen sohvan päälliselle on
heitetty italianpunainen huopa, jonka värit toistuvat pyöreässä naista
esittävässä puupiirroksessa sohvan yläpuolella.
Keittiö on ahdas
käytävä. Sen seiniä kiertävät avohyllyt täynnä purkkeja, kuhmuisia
alumiinikattiloita ja emaliastioita. Puuhellan vieressä on ovi, joka aukeaa
kapeaan huoneeseen. Siellä on Alma-tädin sänky, vihertävä kaappi, jonka oviin
on maalattu haalenneita ruusuja, ja pinnatuoli. Ikkunoissa on pitsiverhot ja kaapin
päällä ajan ruskeaksi muuttama kuva runsastukkaisesta naisesta.
Ullakon jyrkkien
portaitten puolessa välissä on tasanne ja ovi. Avaan oven ja tuijotan suden
kiiluviin silmiin. Punahilkka katsoo sutta kasvoillaan epätietoisen jännittynyt
ilme. Gobeliini on suuri, kauhtuneet hahmot lähes luonnollisen kokoisia. Ohitan
ne ja kiipeän ylös kapeita portaita. Etu-ullakon keskellä lojuu raukea sohva.
Sen kashmir-kuvioisen irtopäällisen hapsut yltävät lattiaan. Pyöreällä pöydällä
olevan öljylampun taakse seinälle on joku kiinnittänyt nastoilla vanhoista
aikakauslehdistä leikattuja kuvia. Eri vuosisatojen pukuihin puetut naiset
seisovat ilmassa leijuvien rikkinäisten kehysten takana mustavalkoruudullisella
lattialla, joka katoaa horisontissa kaukaisuuden hämärään. Heidän pysähtyneissä
kasvoissaan silmät välähtävät äkkiä elävinä ilta-auringon säteiden osuessa
kuviin, ja he ojentavat käsiään menneisyyden lasin takaa äänetön odotus
katseessaan.
Palomuurin rapatun
pinnan vieressä on ovi. Sen peilit ovat samaa himmeää vihreää kuin muuallakin
huvilassa, ja lukko vanhanaikainen. Kokeilen kädensijaa, mutta ovi ei aukea.
Huomaan avaimen naulassa palomuurin sivussa. Käännän avainta, eikä ovi narahda,
kun avaan sen.
Vastapäinen seinä on
yhtä suurta ikkunaa. Ruutujen läpi näkyy järven selälle, jossa sadepilvet
nopeasti pakenevat ilta-auringon tummentamina. Sananjalkakuvioiset tapetit ovat
haalistuneet, niin kuin kaikki tässä huvilassa. Soikea peili on himmeä ja
läikikäs ja hopeaiset kampausvälineet ajan tummentamat. Alakerran valokuvan nainen katsoo
minua peilipöydän pitsiliinalla peitetyltä pinnalta matkaikonin ja
hajuvesipullon vierestä. Sänky on suuri ja pehmeän näköinen, sen virkattu peite
ajan kellastama. Yöpöydällä öljylampun vieressä on lapsen pitsimyssy. Otan sen
varovasti käteeni, ja vaalea pölypilvi leijuu hetken ilmassa. Huone on hämärä.
Se ei johdu vuorokaudenajasta, ei väreistä. Kun pöly laskeutuu, aurinko katoaa
metsän reunan taakse kuin huokaus. Talon hirsirunko narahtaa, ja haikeat
täyttymättömän odotuksen tunnit, jotka ovat syöpyneet tapetin sanajalkojen
käpertyviin lehtiin, täyttävät ilman kuin pitkät kosteat suortuvat.
2. LUKU
Noudan matkalaukkuni, huonekasvit ja kyläkaupan kirjavan
paperikassin autosta. Kuistilla emmin hetken, ja päätän sijata vuoteeni
etu-ullakolle suden, Punahilkan ja menneitten aikojen naisten seuraan. Kesäyö
on valoisa. Sytytän öljylampun saliin ja ullakolle. Nostan ruokatarpeet
keittiön hyllyille. Kaivettuani kassista juuston ja maidon seison katsellen
ympärilleni tietämättä, missä niitä voisi säilyttää. Muistan, että keittiön
räsymaton alla on kellarin luukku. Siirrän maton syrjään, ja nostan
kellarinluukun pyöreästä kahvasta ylös. Maan lemu tulvahtaa nenääni. Kellarin
hyllyllä on vadelmahillopurkki ja lattialla peltisangollinen perunoita.
Asettelen omat ostokseni kellarin viileyteen, suljen luukun ja siirrän maton
paikoilleen.
Alma-täti on oikeasti isoäitini serkku. Hänellä ei ole muita
sukulaisia. Huvilan hän peri kauan sitten sedältään, joka oli äitini isoisä.
Kukaan ei tiennyt, miksi äitini isoisä Erik Lilljestrand testamenttasi huvilan
veljensä tyttärelle Almalle. Hänellä oli itselläänkin tytär, äidinäitini
Cecilia Lilljestrand. Cecilia meni naimisiin Kaarlo Wuoren kanssa, ja heille
syntyi tytär, äitini Maria Wuori. Cecilia ja Kaarlo kuolivat muutamaa vuotta
myöhemmin auto-onnettomuudessa. Äitini, joka kasvatti minua yksin, ei
harrastanut sukulaisia, eikä meillä niitä Alma-tätiä lukuun ottamatta
ollutkaan. Hän kävi meillä toisinaan jouluna, kun olin pieni, ja yhden kerran
vietimme kesää hänen luonaan huvilalla. Hän ei puhunut paljon, mutta mieleeni
jäivät hänen silmänsä, jotka katsoivat meitä, äitiä ja minua, lempeinä ja
ystävällisinä. Kuin hän ymmärtäisi jotakin, joka meille jäi salaisuudeksi.
Vielä eilen olin kotona ja mietin, miten viettäisin kesälomani.
Monta vuotta kitunut suhde oli päättynyt, enkä ollut ajatellut tulevaisuutta.
Äitini pyysi minua Vancouveriin luokseen, mutta ajatus ei houkutellut. Kesä oli
alkanut sateisena. Se tuntui sopivan päämäärättömään harhailuun ja verkkaiseen
pohdintaan. Istuin parvekkeella iltapäiväkahvi edessäni, kun puhelin soi.
- Milja Wuori, vastasin.
-Osastonhoitaja Marjatta Sario Etelä-Pohjanmaan
kuntainliiton keskussairaalasta, hyvää päivää. – Meille tuotiin tänään puolelta
päivin hoidettavaksi potilas, joka ymmärtääkseni on teille sukua. Hänen nimensä
on Alma Lillja, osastonhoitaja sanoi.
Sairaalasta soitettiin minulle, sillä äitini on asunut jo
vuosia Kanadassa. Hoidan hänen asioitaan Suomessa.
- Kyllä, vastasin. – Alma-täti on sukulaiseni.
- Toivoisimme, että voisitte tulla tapaamaan potilasta.
Hänen vasen puolensa on halvaantunut, ja hän on välillä levoton. Ehkäpä tutut
kasvot auttaisivat.
Epäilen,
tunnistaisiko Alma-täti kasvojani. Viimeksi tavatessamme hiukseni olivat vielä
vaalean hiekan väriset. Olin kahdeksanvuotias, pitkäsäärinen, harmaasilmäinen
varsa. Kaksikymmentäkuusi vuotta myöhemmin vain silmäni ovat säilyttäneet
värinsä. Hiukseni tummuivat kun kasvoin, sääreni pysyivät pitkinä, mutta
varsamaisuus katosi. Elämä muovaili minua miten halusi ja ohjasi lopulta
länsirannikon satamakaupunkiin, mitäänsanomattomaan yksiöön, rutiininomaiseen
toimistotyöhön.
Ajoin sateessa pitkin
rannikkoa. Sade vihmoi ja piiskasi tuulilasia, ja valui noroina pitkin
tienvieren hiekkaista reunaa. Vihreys oli vetistä ja kukat nuokkuivat. Matka ei
ollut pitkä, mutta en ollut tehnyt sitä vuosiin. Kenties Alma-täti toivoi
joskus yllätysvierasta. Sairaalan ovet avautuivat valkoiseen aulaan, niin kuin
sairaaloiden ovet kaikkialla avautuvat. Kostea sadeilma jäi taakse, ja astuin
sisään vaimennettuun todellisuuteen, jossa ihmiset jakautuvat hoitajiin,
hoidettaviin ja vieraisiin. Neuvonnassa minulle annettiin ohjeet, ja nousin
hissillä kolmanteen kerrokseen.
Alma-täti makasi
huoneessa kolmen muun vanhan naisen kanssa. Kesti hetken ennen kuin erotin
hänet. He näyttivät kaikki samanlaisilta. Neljä rapistuvaa naista liian
suurissa vuoteissaan. He olivat jo menettäneet persoonallisuutensa, muuttuneet
toistensa kaltaisiksi, rypistyviksi kuoriksi, joiden sisältöä kukaan ei kaipaa
ja joiden ulkokuori on pelkkä haitta ympäristölle. Alma-tädin valkoinen tukka
oli leikattu lyhyeksi, kiharat olivat kadonneet. Huulet kääntyivät sisäänpäin
ja kasvojen hauraat luut hohtivat sinertävän ihon läpi.
Istuin hänen
vieressään hetken. Hän makasi hiljaa ja tunsin itseni neuvottomaksi.
Osastonhoitaja tuli huoneeseen. Silmäiltyään nopeasti toisia hän tuli luokseni
ja ojensi kätensä.
- Hauskaa, että pääsitte tulemaan.
- Mikä hänen tilansa on, kysyi neuvottomana.
- Hänen vasen puolensa on halvaantunut, toimintakyvytön.
Häntä on hoidettava täällä. EKG osoittaa, että myös sydän on heikossa kunnossa,
osastonhoitaja selitti.
- Minä en oikeastaan tunne häntä…
Hoitaja katsoi minua.
- Ymmärrän. Hän katsoi käsiään ja laittoi ne sitten ristiin
päättäväisen näköisenä.
- Neiti Lillja on hyvin heikossa kunnossa. Kaiken lisäksi
hän on iäkäs, 93-vuotias. Ylilääkärin mielestä neiti Lilljalla ei ole enää
pitkää aikaa jäljellä.
Laskin katseeni. Ajattelin Alma-tätiä, joka oli koko elänyt
koko elämänsä yksin. Minulla oli loma eikä mitään tekemistä.
- Hyvä on, minä sanoin ja osastonhoitaja hymyili. - Minä
voin kai asua hänen kotonaan. Kättelin hoitajaa, ja hän kääntyi lähteäkseen.
- Mutta elokuun alussa minun on palattava töihin, sanoin
vielä.
Hoitaja kääntyi ovella ja nyökkäsi.
- Ehkä se ei vie niinkään pitkää aikaa.
Käännyin takasin
Alma-tädin puoleen. Hän oli avannut silmänsä ja tuijotti kattoon.
- Alma-täti, kuiskasin. – Minä olen tässä, Milja.
Hän ei liikahtanutkaan. Hänen silmänsä räpsyivät välillä,
mutta katse oli liikkumaton ja hengitys kevyttä, lähes olematonta. Istuin hänen
vierellään koko vierailuajan kertoen hajanaisesti äidistäni, itsestäni,
muistellen kesää, jonka vietimme huvilalla. Kun kysyin, saanko asua hänen
luonaan, hän ei vastannut. Hengitys muuttui hetkeksi nopeammaksi, mutta
tasaantui sitten.
Ajoin takaisin
kotiin, keräsin tavarani mukaan luettuna kolme viherkasviani, jotka eivät
kestäisi epämääräisen pituista lomaani ja ajoin kyläkaupan kautta huvilalle.
Öljylampun liekki
palaa tasaisena ja kesäyö tummuu. Keskikesälläkin on pimeä hetki, viimeinen
levon saareke, tai kenties äärimmäinen tuskan tunti. Yö on kirkas ja järven
pinta liikkumaton. Sammutan öljylampun ja menen ulos. Hiljaisuus puhuu minulle,
kun heitän vaatteeni rannan hiekkaan. Astun nopeasti lähteiden ohi ja kahlaan
matalassa vedessä kohti kaislikkoa. Kauempana vesi on pehmeää, mutta sateinen
kesä on jättänyt sen viileäksi. Ojennan käteni ja sukellan pinnan alle. Uin
muutaman vedon ja palaan rantaan. Alastomuus ei häiritse minua, ranta on autio
ja kauempana näkyvät harvat kesäasumukset nukkuvat.
Hiekkaa ja
havunneulasia tarttuu märkiin jalkapohjiini, kun juoksen kuistille. Aamulla
nostan siihen vadillisen vettä jalkojen huuhtomista varten. Hankaan
jalkapohjiani kuistin karheaan mattoon ja hiivin vaatteet kainalossani
ullakolle. Täkki on vanha ja punainen. Sujautan sen pussilakan sisään ja
nenääni kantautuu ulkona kuivatun pyykin tuoksu. Se tuo mieleeni kaukaiset
kesät, joukon epämääräisiä, rakkaita kasvoja lapsuudesta. Laskostan sohvan
irtopäällisen portaan kaiteelle, sijaan itselleni vuoteen ja käperryn peiton
alle järviveden kosketus ihollani.
3. LUKU
Alma-tädin iho on kuin käsintehtyä paperia, haurasta ja
läpikuultavaa. Nostan hiljaa metallirunkoisen tuolin, jonka istuin on
päällystetty kaurapuuronvärisellä keinonahalla. Istuudun hänen viereensä ja
otan hänen kätensä omaani.
Käsi on hento ja
kevyt. Se lepää omieni välissä kuin kuivunut lehti. Silitän sitä hiljaa ja
varovasti, ja näen kuinka suoni tykyttää vihertävän sinisenä hauraan ihon alla.
Hänen silmänsä ovat suljetut ikkunaluukut. En tiedä, missä hän on.
Mies silitti takkinsa etumusta kuin saadakseen
lohtua villakankaan kodikkaasta karheudesta. Hän oli nuorempi kuin Alma oli
odottanut, vähemmän itsevarma, vähemmän tyylikäs, vähemmän omahyväinen.
Odottamatta Alman mieleen hiipi säälintapainen häivähdys. Jotakin
peruuttamatonta oli tapahtunut. Onnettomuus olisi ollut vältettävissä. Hän näki
edessään välähdyksen tulevaisuudesta, joka olisi ollut mahdollinen vielä hetkeä
aikaisemmin, menneisyydessä. Mutta ei nyt. Ei enää.
Alma-täti huokaisee. Sylkinoro valuu hänen suustaan
tyynyliinalle, jonka sisällä muovisuojus rapisee tylysti. Pyyhin syljen
paperipyyhkeeseen ja silitän varovasti posken haurasta ihoa. Se on joskus ollut
pehmeä ja rusottava, kenties siihen on ilmestynyt hymykuoppa, jota joku on
suudellut kuin varkain. Suudelma on syventänyt kuoppaa ja pehmeiden huulien
välistä on pulpunnut nauru, tumma ja vastustamaton. Toiset huulet ovat
vaeltaneet kohti naurua vaientaen sen kiihkeäksi henkäykseksi. Nyt huulet ovat
kuin kiinalaisen kalligrafin siveltimen veto ja posken ihoon on piirretty
tuntemattomaan maan kartta. Maan, jonka reitit hän tuntee itse, ja muut, jotka
vaelsivat samoja polkuja, ovat kuolleet.
Alma huokaisi ja
katsoi nuorta miestä.
- Ettekö
todellakaan voi kertoa missä hän on, mies kysyi rukoilevasti, ja Alma huomasi,
kuinka untuvainen hänen poskensa vielä oli.
–
Neiti Galkin on lähtenyt pois.
Hän kielsi minua kertomasta, minne.
Alma-täti avaa
silmänsä ja räpyttelee niitä kiivaasti. Nousen tuoliltani ja kumarrun
lähemmäksi. Hän aukoo suutaan hitaasti ja vaivalloisesti. Yritän erottaa
sanoja, mutta puhe on epäselvää.
- …rja… ota… rja…
Kumarrun yhä lähemmäksi ja silitän hänen poskeaan
rauhallisesti, vaikka tunnen jännityksen nostavan päätään. Tähän asti hän on
vain maannut hiljaa. En usko, että hän edes tuntee minua.
- …kirja…
Hän pinnistää voimansa äärimmilleen. Hänen hauras ruumiinsa
jännittyy ja käsi, jota halvaus ei vielä ole jähmettänyt, puristuu kuin linnun
jalka käteni ympärille.
- Kirja, sanon hänelle selkeästi. – Missä se on? Kotona,
huvilalla?
Hän rentoutuu huomatessaan, että ymmärrän häntä. Hänen
silmänsä sulkeutuvat ja huulensa napsahtelevat kuivina. Kostutan niitä
varovasti. Hän avaa silmänsä ja katsoo minua. Hämmästyn hänen silmiensä
kirkkautta. Ne hohtavat sinisinä kuin safiirit.
- … hänen… huone… Hän nielaisee. -…lanja…
Yritän miettiä, ketä hän tarkoittaa.
- … pyysi… sielunsa kautta…
Ponnistus vie hänen voimansa ja hän lysähtää veltoksi.
Koetan hänen pulssiaan. Se on heikko, mutta tasainen, ja arvaan, että puhuminen
on uuvuttanut hänet. Hän lepää pitkän aikaa silmät kiinni, hengittäen kevyesti.
Kun hän avaa silmänsä, kumarrun jälleen hänen puoleensa.
- Haenko kirjan sinulle, Alma-täti?
Hän nyökkää vaivalloisesti päätään.
- … lue…