Kesälauantaina kaikuivat kuolinkellot. Sirkka Alasaari siunattiin viimeiselle matkalle. Edellisenä päivänä olimme saattaneet hänet sairaalasta kappeliin odottamaan tilaisuutta. Kun menimme sairaalaan saattoväelle varattuihin tiloihin, hautaustoimiston henkilökunta kertoi, että arkku oli vielä auki, jos joku haluaisi jättää hyvästit.
Minä halusin.
Oli ollut lähes mahdotonta uskoa, että Sirkkaa ei enää olisi. Siksi menin huoneeseen, jossa arkku sijaitsi.
Siinä hän lepäsi. Oikeasti siinä lepäsi Sirkan maallinen tomumaja. Nämä vanhat sanat tulevat tosiksi, kun aika kuluu. Näin selkeästi, että Sirkka oli jättänyt tämän maallisen olemuksensa ja seikkaili jo muualla. Poski oli kylmä, kun sitä kevyesti silitin. Sain lopuksi laittaa kasvoliinan ja sitten arkku suljettiin.
Tämä lyhyt käynti helpotti oloani.
Tapasin Sirkan ensimmäisen kerran kesällä 2005 ja ihastuin häneen heti. Sirkan kanssa keskustelimme monet monet kerrat ja vielä useammin nauroimme. Hänellä oli ihana huumorintaju. Sirkka oli kiinnostunut kaikesta. Häntä kiinnostivat ihmiset, asiat, ideat. Minne hän olisikaan päätynyt, jos olisi saanut opiskella sen sijaan että joutui äidiksi sisaruksilleen, kun äiti kuoli jo varhain syöpään. Kahdenkymmenen vuoden ajalta minulla on hänestä vain hyviä muistoja. Sellainen on todella harvinaista. Eikä Sirkka meidän puheistamme minnekään katoa. Lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset sekä muut läheiset ja ystävät muistavat hänet tukena, turvana, auktoriteettina ja suuresti välittävänä ihmisenä. Siksi tiedän jälleen kerran, ettei sellainen henki ja energia voi kadota ja lakata olemasta.
Me olemme niin kuin uni
ja niin kuin ruoho maan,
joka aamulla puhkee kukkaan
ja ehtoolla leikataan.
-Mika Waltari –
 |
| Sirkan kukat kukoistavat kotipihassa |