Aiheesta on tehty elokuviakin. Minulle tämä on tuttua, koska reissaan aina välillä junalla Helsinkiin läsnähommiin. Jostakin syystä pari vuotta sitten sattui ja tapahtui kaikenlaista. Unohdin kerran avainnippunikin junaan, mutta luojan kiitos rehelliset ihmiset toimittivat nipun löytötavaroihin ja koko nippu palautui kahden viikon ahdistuksen jälkeen minulle.
Junassa voi tapahtua myös tämmöistä:
Viime tiistaina Helsingin päärautieasemalla nähtiin painavaan Adidaksen reppuun ja urheilulliseen takkiin sonnustautunut toimistomummu, joka kiirehti semiläkähtyneenä mutta silti pontevin askelin kohti raidetta 12, jonne Helsingin raidepäällystö aina haluaa Turun junat kohdentaa. Tämä siksi, että Turkuun ja Turusta kulkevat saisivat mahdollisimman paljon liikuntaa etenkin ollessaan työpäivän jälkeen väsyneitä.
Mummulla oli uudet Zalandosta käytettynä ostetut mustat maihinnousukengät, Elloksen mustat äitifarkut, Noshin mustavalkoinen puuvillaraitaneule ja Nanson valkoinen t-paita, ja hän tunsi olevansa letkeän rennosti pukeutunut ja varsinainen junakonkari.
Mummu asettui ykkösvaunuun – hän suosii ykkösvaunua – ikkunapaikalle ja suoritti VR:n applikaatiossa lipun aktivoinnin erittäin kehittyneesti iästään huolimatta. Saman tien hänen viereensä ilmestyi häntä nuorempi mies, joka oli ystävällinen ja puhelias ja myöskin auttoi mummua, jolla oli puhelimen lataamisen kanssa ongelmia. VR:n sähköpistokkeet eivät halunnet tehdä yhteistyötä, joten vierustoverinsa neuvosta mummu kiinnitti laturijohdon kannettavaansa ja näin ongelma saatiin ratkaistua.
He juttelivat siinä satunnaisesti Karjaalle saakka, jossa mies jäi junasta. Mummu jatkoi omia juttujaan ja pyrki olemaan ihan noin vaan rauhallisen tyylikkäästi ja rennosti penkillään, kunnes hän – ollessaan aikeissa yskäistä pitkittyneestä flunssasta johtuen – hän vetäisikin nanomillilitran verran yskää henkeensä ja meinasi ihan siihen paikkaan sitten tukehtua.
Tilanteessa ei mummun näkökulmasta ollut mitään naurettavaa. Henki ei kulkenut. Hän ei voinut puhua. Ainoa ääni oli hirveä kuolemaa syleilevä vienon vingunnan säestämä pihinä. Mummua harmitti, että testamenttia ei ollut tullut päivitettyä. Mutta se oli nyt myöhäistä.
Todennäköisesti alle minuutissa puoli junanvaunullista ihmisiä oli pystyssä ja joku huusi lääkäria. Takaa lähestynyt nainen hakkasi mummua selkään lopulta niinkin pontevasti, että mummu hetken luuli kuolevansa siihen hakkaamiseen. Mutta ei, sensijaan se auttoi. Kauhean monet ystävällisen huolestuneet kasvot häilyivät siinä mummun lähellä, ja ne kaikki olivat naisten kasvoja. Toimistomummusta alkoi kuulua muutakin kuin kuolinpihinää. Mummu kiitti hämmentyneenä kahteenkin kertaan kaikkia avusta ja varoitti, että loppumatka taitaisi mennä yskiessä. Siihen yksi ystävällinen nainen sanoi, että parempi sentään niin. Toinen varmisti että onhan mummulla juotavaa. Mummulla oli, Alkosta ostettu Välivesi, joka saattoi saada liikkeelle ajatuksen, että mummu on reipas juomari. Vielä juuri vähän ennen Kupittaaan asemaa yksi auttajista kumartui viereen kysymään, että onhan kaikki varmasti hyvin.
Ja kaikki oli hyvin. Mummu maisteli Välivettä, hyvin varovasti tosin, ettei äskeinen uusiutuisi. Kaamea kokemus oli ohi yllättävän nopeasti. Mummu oli äärettömän ilahtunut siitä, että niin moni halusi auttaa. Ettei lähimmäisenrakkaus ollutkaan mennyttä.
Sen verran tapahtuma kuitenkin söi flunssaisen toimistomummun voimia ja itsetuntoa, että espanjankurssi oli jätettävä väliin. Near death experiencet ovat rankkoja sillloinkin kun ne ovat lieviä.
