Teksti vuodelta 2015:
Oli vuosi 1979 tai 1980, kun löysin Francoise Saganin.
Elin ja hengitin Ranskaa, sanat soivat merkityksellisinä, kauniina,
hehkuvina; ne leijuivat kuin tulikärpäset kuvitteellisen ranskalaisen
taloni vehreässä puutarhassa. Niiden värit olivat täynnä tunnelmaa,
jonka voin yhä muista, mutta jota en voi enää tavoittaa. Tein kuvia ja
kirjoitin. Olin alussa.
Vuosikymmeniä
myöhemmin en liene juurikaan valmiimpi ihmisenä. Monet periaatteet ovat
aivan samoja kuin silloinkin. Nyt olen tosin saanut, voinut ja joutunut
ne testaamaan, monet kivuliaastikin. Jos voisin lähettää itselleni
viestin tuohon aikaan, kehottaisin kaikin voimin luottamaan omaan
näkemykseeni, olemaan pelkäämättä virheitä ja muiden arvostelua.
Seuraamaan sydämen ääntä, niin kuin kliseisesti sanotaan. Monet kliseet
nimittäin ovat totta.
Miksi kirjoitan otsikoksi Bonjour Tristesse?
En ole kovin varma siitä vielä itsekään. Oletan löytäväni syyn tässä
kirjoittaessani. Jälleen on aika, jolloin aamut ja illat ovat täynnä
kipulääkkeitä. Korallinen kipulääkettä tarvitaan, jotta pystyn käymään
töissä ja tekemään ne asiat, joita arkeen kuuluu. Silti saan tehtyä vain
kaikkein välttämättömimmän. Se on lannistavaa ja siitä johtuu
tietynlainen surumielisyys - tristesse.
Uniin
tunkevat keskeneräiset työt. Inhoan sitä, että jokin jää kesken
pitkäksi aikaa. Olen jumissa parin muotokuvan kanssa. Toinen on äitini
serkun Sirkan muotokuva. Toinen on erään perheen muotokuva.
Molemmat prosessit jauhavat mielessäni kaiken aikaa. Myös Santonen
(nimi, jonka santo-nukelleni annoin) täyttää keskeneräisenä keittiön
pöydän siitä typerästä syystä, että en saa etsittyä pähkinänruskeaa
petsipurkkia, jolla maalaisin Santoseni jalustan.
Silkkaa saamattomuutta siis.
Villasukista puhumattakaan... Villasukkakiintiöni tuntuu olevan nyt hetkellisesti täynnä. Sain tehtyä Kaisun ensimmäisen sukan, mutta toisen sukan silmukoiden luominen on ylitsepääsemätöntä. Piitan ensimmäinen sukka (4-vuotiaan pieneen jalkaan) ei meinaa sitten millään valmistua.
Niin paljon tehtävää, niin vähän aikaa, niin vähän energiaa.
Toisinaan
tahtoisin tavoittaa sen ranskalaisen tunnelmani. Se oli kuin erillinen
todellisuus, johon saatoin astua sisään. Niin kuin Muumimamma astui
sisään majakan seinään maalaamaansa puutarhaan kirjassa Muumipappa ja meri. Omassa puutarhassani kuulin pääskysten äänen ja haistoin auringon lämmittämän maan ja ruusut.
Ehkä valoton talvi on kestänyt taas liian kauan.
Tänään on joka tapauksessa Kalevalan päivä ja minun isäni isän Johanneksen syntymäpäivä. Hän syntyi vuonna 1908. Keskiviikko-iltana soi ovikello illalla yhdeksän aikaan. Sisään astui isäni serkku Esko, jota en ollut nähnyt ainakaan 35 vuoteen. Se oli todella mukava yllätys. Kaiken huipuksi Ari
oli juuri paistamassa sämpylöitä ja ensimmäinen pellillinen oli valmis.
Niin saimme tarjottua mieluisalle yllätysvieraallemme tuoretta lepää ja
teetä. Jotenkin tuntui kuin hippunen isäänikin olisi tullut käymään.
Minun
on yhä edelleen vaikea uskoa, että aika olisi yksitasoinen lineaarinen
tapahtumasarja. Minulle aika on aina ollut ja tulee olemaan Fibonaccin
spiraali, joka leijuu vapaasti ja joka mahdollistaa yllättävät
kohtaamiset. En nyt tarkoita haamuja tai astraaliruumiita tai muuta
semmoista. Tarkoita kohtaamisia ajatuksen tasolla.
Ei
tämä tarina taida johtaa mihinkään. Sen verran se on luonut kuitenkin
lisäenergiaa, että aion mennä etsimään sitä petsipurkkia ja katsoa,
saisinko luonnosteltua sen yhden perheen muotokuvan. Ja jotain pitäisi
syödäkin. (Kukaan ei usko kuinka vähän syön, kun minua katsoo...)
Huomenna on maaliskuun ensimmäinen päivä. Ensimmäisen kevätkuukauden
ensimmäinen päivä. Siitä voi olla iloinen. Ja monesta muustakin asiasta,
täytyy vain aina muistaa muistuttaa itseään.
