Pakko tunnustaa: - Olen syttynyt hitaasti tähän mökkielämään. Aiemmat kokemukseni ovat olleet työleiriä muistuttavia, on ollut pakko koko ajan tehdä jotakin. Ellei ole tehnyt, on saanut kantaa huonoa omaatuntoa.
Kun meille tarjoutui kesällä 2015 tämän paratiisin hallintamahdollisuus, olin skeptinen. Tiesin, että tämä olisi miehelleni tärkeä henkireikä. Hänen on saatava puuhastella ja tonkia maata. Täysin ymmärrettävää ja hyväksyttävää.
Minulle taas on tärkeää haistella tuulta ja merta, katsoa kukkien puhkeavan kukkaan, kuunnella lehtien havinaa ja menneitten metsien kertomuksia palavissa takkapuissa, ihmetellä linjujen monitahoista kuoroa, tuntea laiturin puupinta selkäni alla, antaa laineitten heiluttaa ja vain olla.
Olla yhteydessä tähän kaikkeen, jonka osasia olemme.
Asiasta puhuttiin eikä siinä ollut mitään ongelmia. Mökillämme vallitsisi valinnanvapaus ja mielenrauha. Pikkuhiljaa olen kasvanut niin kiinni mökkiimme, että nyt suren nyt jo sitä päivää, kun siitä on luovuttava.
Carpe diem, tosiaankin...
Tyttäreni kysyi viime viikonloppuna mökillä käydessään, mitä me oikein teemme siellä. Se oli vaikea kysymys. Mietimme sitä vielä hänen lähdettyäänkin, ja totesimme sitten, että kaikesta pikku puuhailusta huolimatta tuntuu, että emme tee mitään. Me olemme olemassa. Me nautimme kaikilla aisteillamme. Ei ole niitä kodin isoja ja pieniä velvollisuuksia - pyykkiä, tiskejä, sitä sun tätä.
Mökillä saa olla tai saa puuhata. Ihan niin kuin itsestä tuntuu hyvältä.
Se riittää.