En osaa enää istua tietokoneella koko päivää. Töissä ollessa se oli normaalia, siihen tottui ja sitä samaa jatkoi usein kotonakin.
Nyt tuntuu olevan paljon muutakin puuhaa. Kotitöitä, koiran kanssa ulkoilua, kursseja. Lukemista, elokuvia, ihmisten tapaamista. Koneella käyn nopeasti katsomassa sähköpostit ja tekemässä työpaikkahakuja. Tietysti niinä päivinä, kun on haettavia paikkoja, aikaa kuluu hakemuksia räätälöidessä.
Kesä tuli tänä vuonna aikaisin ja täydellä voimalla. Minulla on syystä teoria, joka perustuu pelkkiin tunteisiin. Ystäväni on hyvin sairas. Niin sairas, että lääkärit eivät anna hänelle toiveita paranemisesta.
Ajattelen, että kesä tuli siksi niin aikaisin ja niin kauniina, että ystäväni voi nauttia siitä.
Ajattelen häntä koko ajan. Olemme tunteneet lähes 40 vuotta. Kuvittelin, että meillä olisi edessämme pitkä ja mielenkiintoinen ikääntyminen, jonka voisimme yhdessä kokea ja jota ällistellä.
Pääni on täynnä sanoja, mutta ne eivät riitä mihinkään. Kun lääkäri antaa tuomionsa, potilas siirtyy ei-kenenkään-maalle eikä meillä - näennäisesti kuolemattomilla - ole enää todellista ymmärystä siitä, mitä hän käy läpi.
En tarkoita, että me, minä ja hänen muut läheisensä ja ystävänsä, olisimme luopuneet toivosta. Siitä ei saa koskaan luopua ja ihmeisiin pitää aina uskoa. Mutta sillekään ei voi mitään, että tällä elämänkokemuksella meillä kaikilla on myös ymmärrys realiteeteista.
Luulen kuitenkin, että hän tietää sen tärkeimmän. Sen, että hän on rakas ja korvaamaton.
