Jäin YT-neuvottelujen jälkeen työttömäksi joulun alla vuonna 2016. Siitä lähtien olen työstänyt asiaa mielessäni. Ensimmäinen puoli vuotta kuljin niin synkissä syvyyksissä, ettei varmasti kukaan osannut edes arvata. Turhuuden tunne, kokemus siitä että olen rasite yhteiskunnalle, kaiken siihen asti hankkimani osaamiseni mitätöinti, tulevaisuus absoluuttisessa köyhyydessä ja häpeä - jälleen kerran jostakin, johon en itse voinut vaikuttaa - veivät sangen lähelle itsetuhon lopullisuutta.
Jollakin konstilla kuitenkin jaksoin hokea, että perheeni saattaa sittenkin tarvita minua vielä johonkin, saatan sittenkin kelvata ehkä johonkin työhön tai kenties keksin keinon roikkua toimeentulon rajamailla itsenäisesti yrittämällä vähän sitä ja vähän tätä, niin kuin kulttuurialan ihmisillä on tapana.
Nopeasti kävi ilmi, että en kelvannut enää minkäänlaiseen palkkatyösuhteeseen. Vasta vuoden 2018 alku toi mukanaan jotakin valoa tilanteeseen, kun sain heti tammikuussa päivittää yritysosaamiseni. Samalla kävi ilmi, että 16 vuotta aiemmin perustamani toiminimi väijyi kaupparekisterin kätköissä. Päivitin tiedot, ja siellä Alassarte nyt odottaa, että konsepti valmistuu. Tuotteistaminen takkusi monta kuukautta, kunnes sattumalta TE-toimiston omat sivut tarjosivat verhoilijan (artesaani) koulutusta. Sitä kautta saavuttaisin lukemattomia taitoja ja verkostoja, joiden avulla ideani voisivatkin yhtäkkiä toteutua.
 |
| Linnateatterissa vuoden 2018 alussa. Kuva (c) Ari Alasaari |
Ankeat syöverit ovat omalta osaltani jääneet taakse. Suoranainen kauhu ja hätäännys ovat väistyneet. Olen silti pysyvästi raivoissani yhteiskunnalle, joka kohtelee ihmisiä kuin roskaa. Yhteiskunta on ihmisten, ei rahan. Ahneus on vastenmielinen luonteenpiirre ja vaikka siitä on tehty nykyajan hyve, se on silti sitä itseään. Itsekkyyttä, välinpitämättömyyttä, kulttuurin, inhimillisyyden ja itse elämän halveksuntaa.
 |
| Työtön ja keski-ikäinen 50 x 70 cm akryyli kankaalle 2018 |