Kävin eilen pitkästä aikaa ystäväni Jaanan kanssa Tiirikkalassa. Jaana on aina tyylikäs, kuten oli eilenkin. Itse unohdin korvakorut kotiin. Eihän niitä tule käytettyä tässä nykyisessä collegehousuelämässä.
 |
| Kuva metsästä, jota ei enää ole, 2018 |
Paljon oli kertynyt uutisia jaettavaksi. Vaikka tuntuu, ettei juuri mitään tapahdu, elämä kulkee silti kulkuaan ja joka päivä tapahtuu jotakin pientä. Päivitimme tilanteen vanhempiemme ja lastemme osalta, ja totesimme että helppoa ei elämä ole koskaan. Vanhemmat vanhenevat, lapsetkin aikuistuvat ja heidän elämänsä on heidän omansa eikä siihen voi puuttua niin kuin joskus ennen. Ja totta kai, tässä iässä, päivitimme myös epikriisitilanteemme, mitenkäs muuten...
 |
| Kuva metsästä, jota ei enää ole, 2018 |
Päivän isoin asia oli kuitenkin Ukranaan tehty hyökkäys. Sitä yritimme ymmärtää, mietimme seurauksia ja kääntelimme asiaa kaikin tavoin.
Kun moneen kertaan toistimme, että kuinka kukaan voi nykyaikana ajatella saavuttavansa jotakin sotimalla ja kuinka nykyaikana tulisi ihmisten kyetä neuvottelemaan ja kuinka nykyaikana sitä ja nykyaikana tätä, Jaana totesi lopuksi osuvasti, ettei sellaista ole olemassakaan kuin nykyaika.
Se on totta ja ei ole. Jokainen ihminen on elänyt elämänsä alusta loppuun omassa nykyajassaan. Jokainen ihminen on eläessään elänyt siihenastisen ihmiskunnan historian kehittyneintä aikaa. Ainakin sillä hetkellä vallitsevan käsityksen mukaisesti. Historia todistaa, kuten Jaana totesi, ettei nykyaikaa sivistyksen huippuhetkenä ole olemassa.
On valoisampia pilkahduksia ja on synkkiä aallonpohjia. Meidän kehittyneenä nykyaikanamme meillä on kaikki keinot syöstä ihmiskunta pimeyden ytimeen. Jostakin syystä on aina heitä, joille se on elämän korkein - ja samalla alhaisin - päämäärä.
* * *
Eilisen päivän jälkeen elämä näyttäytyy jotenkin vaimennettuna, unenomaisena. Sitä korostaa ulkona alkanut harmaanvalkoinen lumisade. Tällaisena päivänä ei voi tehdä muuta kuin oman osansa, ja toivoa parasta.