 |
| Ruusuja ja rakkautta äidille |
Lähdimme 5.5.2022 äidin kanssa Tervahovinkadulta ensimmäiselle intervallijaksolle. Muistisairaus oli tehnyt rakkaasta ja pitkäaikaisesta kodista vieraan ja pelottavan. Äiti soitti veljelleni monta kertaa päivässä, aina samat asiat, ja näin että veljeni oli murtumispisteessä. Ensimmäiset merkit alkavasta sairaudesta näkyivät jo 2015, ja ne muuttuivat koko ajan selkeämmiksi.
Meillä ei ollut kokemusta tällaisesta. Muistisairaus on shokki ja kuolemankaltainen menetys läheisille. Elämän perusta, oma äiti, muuttui koko ajan eikä ollut mitään selviytymiskeinoja. Piti vain yrittää ymmärtää tilanne ja tehdä parhaansa. Lisäksi jokainen suhtautui asiaan eri tavalla. Yhdelle nousi kieltäminen pintaan, toiselle hämmennys, kolmannelle tarve toimia ja sen mukana turhautuminen byrokratiaan.
Muistisairaus teki intervallijaksolle lähtevästä äidistäni pienen hämmentyneen lapsen, joka lähti ensimmäisenä päivänä kouluun. Hän sanoi, että häntä hermostuttaa. Hän ei tiennyt, minne olimme menossa, vaikka asia oli monta kertaa selitetty. Hän ei ymmärtänyt, miksei saanut ottaa koiraansa mukaan. Hän piti kädestäni kiinni.
On jotakin sanoinkuvaamatonta siinä, että katsoo omaa äitiään kuin lasta.
* * *
Äiti ei koskaan palannut kotiinsa. Intervallijakson päätyttyä olimme onnekkaita, sillä kovalla työllä saimme yhdessä veljeni kanssa hänelle paikan hoitokotiin Turun keskustaan. Yhtä kova työ oli tehtävänä, että saimme hänelle kuuluvat taloudelliset etuudet ja siten varmistettua hoivapaikan, sillä edelleen väitettiin, että hän olisi täysin kynenevä asumaan itsekseen, istumaan pimeässä olohuoneessa, pelkäämään muita huoneita ja syömään rusinoita päivästä toiseen, illasta toiseen, yksin, pelokkaana, tietämättä missä oli.
* * *
Pitkän aikaa äiti kulki rollaattorin kanssa hoitokodin käytäviä edestakaisin edestakaisin edestakaisin kuin jonkin sisäisen pakon ajamana. Vielä vuosi sitten juttelimme hänen kanssaan ja hän tapasi Pikkiksenkin, ensimmäisen lapsenlapsenlapsensa.
* * *
Tänä keväänä, kun olen käynyt häntä katsomassa, hän on maannut sängyssään. Hän on hyvin laiha. Hänen kätensä ovat naarmuilla ja hän on järsinyt sormenpäänsä. Kauniit kynnet ovat vain muisto. Hänen ihonsa on vahankalpea ja kylmännahkea, kun silitän häntä.
Hän vastaa tai on hiljaa tai puhuu omiaan. Enimmäkseen hän makaa hiljaa ja katsoo jonnekin.
* * *
Ei ole mitään keinoa tietää, mitä hän ajattelee, tuntee, ymmärtää. Kukaan ei voi tehdä tutkimusta muistisairaan maailmasta. Sellaista keinoa ei ole keksitty, jolla olisi mahdollisuus kurkistaa sisäiseen maailmaan. Onko siellä pelkkää tyhjyyttä? Pelkoa? Kauhua? Muistoja? Harhoja?
Kaikkia edellämainittuja?
* * *
Äitienpäivänä minusta tuntui ehdottomasti, että kyseessä oli äitini viimeinen äitienpäivä. Tunne ei perustu mihinkään rationaaliseen asiaan. Se on vain tunne.
Mielestäni hän olisi jo ansainnut kuoleman tuoman rauhan.
Hän on aina ollut hyvä ja rakas äiti.