 |
| Äitini vuosi sitten |
Valtion tulonlähteenä eli veronmaksajina meillä kansalaisilla ei ole minkäänlaista muutossuojaa. Vuosikymmeniä meille on kerrottu, että rakennamme turvallista ja tasa-arvoista hyvinvointiyhteiskuntaa, jolle heikoimmista huolehtiminen on sydämenasia. Me rakennamme elämäämme päivä toisensa jälkeen luottaen siihen, että valtio takaa meille jatkuvuuden ja raamit, joiden sisällä me voimme tätä ainutlaatuista elämäämme elää niin hyvin kuin mahdollista. Me ymmärrämme, että muutoksia voi tapahtua, odottamattomia sattumia voi tulla eteen; joku kuolee, joku syntyy, joku sairastuu, mutta meillä on valtion kanssa sopimus, jota me noudatamme lakien ja asetusten mukaisesti. Me käymme koulua ja teemme työtä omaksi ja valtion eduksi. Me toivomme, että valtio maksamillamme verorahoilla hoitaa oman osansa, kun olemme lapsia ja myöhemmin vanhuksia.
Kunnes valtio päättää että eipäs vaan hoidetakaan, lällislää.
Yhtenä aamuna media kertoo, että omaiset saavat veronmaksun ja uusien sukupolvien tuottamisen ohessa hoitaa yhä pidempään ja yhä sairaampina elävät vanhuksensa itse miten parhaiten taitavat. Lääkäriin et pääse, eläkkeesi ei olekaan sitä mitä on luvattu ja muutenkin mitä tahansa voidaan tehdä, vaikka ennen vaaleja luvattiin että näin ei käy.
* * * * *
Olen 62-vuotias kokopäiväisessä työssä käyvä isoäiti eli minulla on jälkikasvua, jonka kanssa haluan viettää aikaa. Minulla on myös muistisairas, elinkaarensa loppupäässä oleva äiti, jonka kotihoito ei ole enää vuosiin ollut vaihtoehto. Ylipäätään muistisairaita ihmisiä ei voi hoitaa muu kuin ammattilainen.
Työni
vaatii päivittäin tarkkuutta, joustavuutta, osaamista,
oma-aloitteisuutta ja kansainvälisen kentän pelisääntöjen jatkuvan
muutoksen kanssa elämistä. Olen työpäivän jälkeen väsynyt eikä energia
riitä kuin tähän kahden aikuisen ja koiran talouden melko
hidastempoiseen pyörittämiseen.
Mihin kohtaan minun 24 tuntiini mahtuisi vielä lisää vastuuta ja velvollisuuksia?
* * * * *
Jos valtio, Riikka Purra (ps) ja Petteri Orpo (kok) ja muut, keksivät, että säästetään lisää, meillä ei ole vaihtoehtoa. Toisaalta: Ehkä me alamme sitten kuolla nuorempina, eikä tämä asia olekaan enää kovin pitkään ongelma. Ollaan ilmeisesti tultu siihen tulokseen, että pitkään eläminen ei kannatakaan yleisenä etuna, varataan se vain niille, joilla on siihen varaa. Siihen suuntaan tässä joka tapauksessa mennään kaikilla elämän osa-alueilla.
Ne, joilla on työ, haluavat pitää siitä kiinni, mutta jos omaista on hoidettava, arvaatkaapa kuka häntä yleensä jää hoitamaan? Mitä tapahtuu niille naisille, jotka jättävät työnsä? Naisten eläke on keskimääräin pienempi kuin miesten, joten tällä tavalla se pienenee entisestään. Ei tämä ainakaan kasvata naisen euron arvoa, työelämän tasa-arvosta puhumattakaan.
Asuntotuotanto suoltaa pieniä asuntoja kaupunkeihin, vaikka todellisuudessa olisi kysyntää entisaikojen kyläyhteisöille, joissa sukupolvet asuivat kävelymatkan päässä toisistaan. - Ai mutta se työvoiman vapaa liikkuvuus...! On mentävä sinne, minne työvoimaviranomainen käskee.
- Näkeekö kukaan tässä ristiriitaa sen suhteen, mitä meiltä vaaditaan ja mitkä ovat realiteetit.
Vanhustenhoidon "säästöt" johtavat siihen, että veroja maksavat työssäkäyvät naiset jäävät pois työstä (ei enää veroja valtiolle) ja omaishoitajina kirjautuvat työttömiksi (näin se menee) ja saavat sitten valtiolta (!!!) omaishoidon tukea. Koulutetut kokeneet ihmiset jättävät työelämän tehdäkseen osaamista vaativaa hoivatyötä omassa tai vanhuksen kodissa, ei siihen tarkoitetussa tilassa, ilman sitä osaamista samalla kun heidän oma erityisosaamisensa menee hukkaan.
Ei meillä täällä Suomessa asiat ole juurikaan järkevämmällä tolalla kuin muuallakaan. Hölmöläisten peitonjatkamistahan tämäkin on.
* * * * *
Tämä toivottavasti aktivoi eutanasiakeskustelun. En halua itse jäädä elämään taakkana läheisilleni enkä myöskään halua joutua mihinkään vahusten keräily-yksikköön. Kun aivot alkavat hapertua, haluan kunnon läksiäispileet ja loppuillasta semmoiset tropit, ettei aamulla tarvitse muuta kuin tilata ruumisauto paikalle. Juuri niin kuin Armande Voizin elokuvassa Pieni suklaapuoti.
* * * * *