Hanna ja minä oltiin kavereita 1970-luvulta lähtien. Ei ehkä heti mitään bestiksiä, mutta aina kun tavattiin, meidän huumorintaju osui kuin nyrkki silmään ja muutenkin tajuttiin toistemme jutut puolesta sanasta. Kuljimme silloisissa musiikkiporukoissa, istuskeltiin TVO:lla ja kahviloissa ja oltiin mukana monilla tuttujen keikoilla. Laulettiin myös yhdessä Gimme Gimme Some Lovin' Kårenin lavalla kauan sitten. Välillä nähtiin enemmän ja välillä oli pitkä tauko; silloin kun saatiin lapsia ja perhe-elämä oli hektistä. Niinhän siinä usein käy.
Sitten jotenkin, kun asuin Liedossa, löydettiin toisemme uudelleen pitkän ajan kuluttua ja juttui jatkui siitä mihin se oli jäänyt. Kaikista nuoruuteni ihmisistä Hanna oli sitten loppujen lopuksi se merkityksellisin. Se jota olen viimeiset seitsemän vuotta kaivannut tosi tosi paljon.
 |
| Hanna Erika eli Nacce |
Nämä kaksi kuvaa ovat siltä Majakkanaisten Bengtskärinmatkalta, joka oli kaikkein ikonisin. Ilma oli välimerellinen, istuimme koko joukko ulkona pitkälle yöhön ja katselimme tähdenlentoja. Niitä oli niin paljon, että jossakin 50 kohdalla lakkasimme laskemasta.
Jostakin syystä tuolla vuoden 2015 matkalla keksimme kaikille lempinimet. Muita en muista, mutta Hanna oli Nacce. Hänellä oli repussaan nokkahuilu, jolla hän esitti meille biisin Hämähäkit Afrikassa. Se oli meistä jotenkin hillittömän riemastuttavaa.
 |
| Bengtskärin puhallinorkesteri Nacce on juuri esittänyt kantaatin Hämähäkit Afrikassa! |
 |
| Ystäväni Hanna |